Eräänä marraskuisena päivänä kotopuolessa Anjalassa ollessamme päätettiin vierailla Ahvion Martinkoskessa. Mukana oli Heikin uusi vanha koskikajakki, oli saanut työtoveriltaan, jolla ei sille ollut enää käyttöä. Meidän omat koskarit olivat Lahdessa uimahallilla säilössä, niille kun tulee aina sunnuntaisin käyttöä Vesisamoilijoiden allasvuoroissa. Tehtiin sitten vuodenaikaan nähden vähävetisen Kymijoen rannalla jako: Heikki paattiin ja Senja uimaan. Kuivapuvut ylle ja jokeen molskis! Lähdettiin Martinkosken yläpuolelta suvannosta liikkeelle, uimarilla eli minulla oli jännä paikka, ehdinkö räpiköimään keskelle virtaa ennen kuin virta vie koskenniskalle. Vasenta laitaa olisi ollut inhottava tulla alas kivikossa kolistelen. Helposti ehti, joskin lämmin tuli. Sitten vaan kelluen selällään jalat edellä kohti tyrskyjä, JEE! Ensimmäiset kookkaimmat aallot eivät pärskineet, niistä vain mentiin vuoristoradan tavoin yli. Sitten koski jatkui epäsäännöllisenä aaltojen pärskeenä. Syvälle ei vajoamaan päässyt, kun kuivapuvun sisälle oli jättänyt ilmaa -> kellutti sekä lisäsi lämmittävyyttä hurjasti. Lisäksi melontaliivit kelluttivat hyvin. Naamalle pärskyi silti vettä. Vaan hauskaa oli. Heikki, joka oli laskenut edeltä kajakillaan akanvirtaan odottelemaan, meloi hakemaan minut pois virrasta.
Tottahan sitä piti yhdessäkin koski uida alas. Heikillä tuli vedessä kylmä, hän kun oli varustautunut koskimelontatouhuun, jossa kuivapuvun kanssa tulee kelillä kuin kelillä kuuma. Itse olin pukenut kuivapuvun alle lämpimästi päälle ja ainoa mistä palelin oli kädet. Liian ohuet neopreenihanskat tähän touhuun.
Huomattiin, että jos innostuu kameran kanssa leikkimään silloin, kun pitäisi jo olla uimassa kohti akanvirtaa, uintimatka kasvaa yllättävän nopeasti. Ja että uiminen täydessä melontavarustuksessa ei käy kovin nopeasti, eikä myöskään helposti.
