Liimailin viime vuotisia valokuvia kansioon ja melontakuvien kohdalla aloin muistelemaan, kuinka luonto ja etenkin vesiympäristö on lumoava. Luonnossa, tai pelkkä pihakin riittää, voi mukavassa paikassa viettää helposti pitkänkin tovin vain oleskellessa, tutkimalla pieniä kuvioita puiden rungoissa taikka veden virtaamista ja välkähtelyä. Pystyyköhän kaikki ihmiset samalla tavalla kokemaan jonkin paikan luonnossa? Ihmeellisenä, rauhoittavana, virkistävänä, terapeuttisena? Pystyykö esimerkiksi kaupunkiympäristössä syntynyt ja kasvanut pysähtymään ja olemaan täysillä läsnä luonnolle ja itselleen ja kokematta vierauden tunnetta?
Kerrotaan, että länsimaiset ihmiset ovat jo vieraantuneet luonnosta, ja liikkuvat koko ajan kauemmas siitä. Yhteiskunta ja elämä kaikkine vastuineen on vetäissyt meidät otteeseensa -hektiseen oravanpyörään, josta irtaudutaan esim. lomareissulla tai mökkeilemällä. Vai irtaudutaanko oikeasti? Voisin kuvitella, että maalla arjesta irtautuminen on helpompaa kuin kaupungissa. Asiaa ei kuitenkaan passaa yleistää. Mutta se on fakta, että ennen, vielä silloin kun minä olin pieni, eli ei kauemmas kuin noin 15 vuoden taa, vapaa-aika oli lapsilla ja nuorilla paljon erilaisempaa kuin nyt. Paljon enemmän ulkona olemista ja liikkumista. Toki on se sitä nytkin niissä "terveissä" perheissä. Ja silloin ennen, ei ollut kännyköitä! Soitettiin lankapuhelimella tai mentiin suoraan kylään. Nyt näkyy olevan todella monella ala-asteikäisistä lähtien oma älypuhelin. Minunkin serkunpoika kohta neljä vee, osaa ladata älykännykästä pelejä verkosta ja käyttelee kapulaa muutenkin tottuneesti. Onhan tällä touhulla nyt pakosti vaikutusta nuorisoon! En osaa oikein luetella seurauksia, mutta luulempa vaan, että parin kymmenen vuoden päästä sitä tutkitaan jälkiviisaina kaiken tämän elekrtoniikan ja langattomien nettisäteiden haittavaikutuksia...
Vai pelkäänkö minä uudistusta? Olenko mieleltäni sulkeutunut ja vanhoillinen? Mutta onhan se nyt totta, että ruutuaika (televisio, kännykät, tietokoneet ja tabletit) on valtava. Tuon kaiken ajan kun käyttäisi ulkona peuhaamiseen niin avot!
Aloin GOOGLETTAMAAN (hyi kuinka helppoa kaikki on nykyään..) hakusanalla ruutuaika. Nopeasti otsikoista poimittua: "Nuorten ylipaino ja ruutuaika ovat lisääntyneet..", "Lasten ruutuaika on mennyt överiksi", "Liika ruutuaika heikentää lasten koulumenestystä", "Ruutuaika ja päänsärky".... Laskutoimitus: 3h ruutuaikaa päivässä x 365 = 1095h. Ja tuo on todellisuus monen lapsen, nuoren ja aikuisen kohdalla! Think about that!!!
Pari lainausta:
"Kymmenessä vuodessa liikuntaan ja ulkoiluun sekä sosiaaliseen
kanssakäymiseen käytetty aika on vähentynyt sekä tytöillä että pojilla.
Vaikka harrastukset tai kavereiden kanssa oleilu vievätkin lasten ja
nuorten aikaa arkisin, on peruskouluikäisistä nykyään suurempi osa
kotona koulun jälkeen kuin kymmenen vuotta sitten
"Perhebarometrin mukaan ruutuajan osuus nuorten arkipäivästä on kasvanut
selvästi viimeksi kuluneina kymmenenä vuotena. Ruutuaika vie
koulupäivinä peruskouluikäisiltä pojilta kolme tuntia ja tytöiltä 2,5
tuntia. Vapaapäivinä aika kohoaa pojilla lähes neljään tuntiin ja
tytöillä lähes 3,5 tuntiin." (http://www.thl.fi/fi_FI/web/fi/aiheet/tietopaketit/pelihaitat/nuoret_pelissa/digitaalinen_pelaaminen/nuorten_ajankaytto)
Palataan alkuperäiseen aiheeseen: mielipaikka luonnossa :)
Muistan varhaisesta lapsuudestani pihaltamme Anjalasta, kanikoppien vierestä koivun, suuren ja vanhan, jonka alla oli kiva leikkiä. Siellä vallisti tietynlainen tunnelma, jonka muistan vieläkin. Koivun ympärille oli varmaankin kehittynyt oma pieni egosysteemi erilaisine kasveineen. Muistan siellä ainakin kasvaneen korteita. Muistan kirkkaita vihreän sävyjä ja sen taianomaisen tunnelman. Koivu kaatui jonakin talvipäivänä myrskyssä pellolle (onneksi ei ladon tai kanien päälle). Se oli harmi se.
Vaan sen jälkeen tuli toinen koivu, se, joka näkyi minun ikkunasta. Siihen oli hyvä kiivetä, siinä oli paksuja oksia ja vähän korkeammalla runko haarautui muodostaen hauskan oleskelupaikan. Koivussa oli tietty oksa, minun mielipaikka, jossa oli hyvä istuskella. Siinä oli hauskaa senkin takia, että saattoi leikkiä ratsastavansa, paksu oksa kun oli. Rontti -kissakin välillä kiipeili puussa seuranani. Muistan, että tuo oksa oli paikka, jonne menin jos harmitti tai suututti. Sinne halusi mennä yksin ja siellä saattoi istuskella, mietiskellä ja hyräillä kauankin. Sekin puu siitä hävitettiin aikanaan, alkoi lahoamaan ja talon vierellä kun oli, juuret tunkeituivat perustuksiin -valitteli isä.
Vielä kolmannen paikan haluan esitellä: Jääpaikan. Se sijaitsee lähellä kotiamme, metsässä. Pieni puro saa alkunsa jostakin kosteikosta ja kallioiden uumenista vähän korkeammalla ja aina keväisin ja syksyisin sieltä virtaa vesi ojaan, pellon viereen. Etenkin tietty alue on mielenkiintoinen; siellä kasvaa kuusia, joiden alaoksat ovat pitkälti kuivuneet ja maa ei kasva juurikaan mitään vihreää (johtuen osiksi varmaan siitäkin, että alueella oli tallustettu paljon). Vesi, joka pienessä uomassaan ylempänä liikuskeli hiljakseen ja paikoin sammalpeitteessä näkymättömissä, kulkeutui tälle alueelle ja sai kuivassa maaperässä vähän vauhtia. Alueen keskiössä oli kuivan maakerroksen ja havunneulasten peittämä kivi, jonka päältä kasvoi pieni riutunut kuusi -tai kuusen tynkä. Aivan kiven kyljestä virtaili tämä pieni puro. Kiven jälkeen oli "koski", noin 15 cm pudotus leveämpään kohtaan, josta puro jatkoi toisen kiven kiertäen osin maanalaista uomaansa kohti määränpäätään, ojaa.Tavallisin leikki oli, että puron varsi jaettiin kolmeen osaan, joista jokainen sai alueen hallittavakseen. Rakennettiin patoja ja kyliä. Vettä saatiin johdettua lisää ylempää putsaamalla kepein tai saappain uomaa kävyistä, risuista ja sammaleesta. Ja miten jännää oli, kun joku padoista rikottiin! Jääpaikalta taitaa löytyä edelleen pari leikkivenettä ja vanha salaojan putki, josta sai hienon vedenjohtimen.
Niin, ja mistä nimi jääpaikka sitten? Pakkasten tullessa, pieni puro jäätyi ja muodosti joskus todella upeita kerrosteisia jääpeitteitä, jotka tulvivat uomastaan pitkällekin. Jääpaikalla oli hurjan kiva leikkiä. Jäätä tutkailtiin, siinä liu-uttiin menenään ja varmasti pienten lasten mielikuvitus keksi kaikkea jännää, joita en harmikseni enää kykene muistamaan. Jääpaikalla ollaan monet monet kerrat veljien kanssa puuhasteltu.
