Yleisurheilu
Viimeksi kun olin käymässä kotopuolessa Anjalassa, äiti passitti pesemään oman huoneeni ikkunan. Viime pesusta oli varmasti pari vuotta aikaa.. Homma piti aloittaa verhojen pois ottamisesta, muuten ei ikkunoita olisi auki saanut. Minullahan tosiaan on ollut hieman poikkeavat verhot: mitaliverhot. Olisikohan vanhimmassa mitalissa ollut T6v merkintä? Joka tapauksessa, lähes kaikki minun elämäni aikana saadut nauhalliset mitalit roikkuivat ikkunalla. Maastojuoksukisoista, hiihtokisoista, yleisurheilusta, jopa soudusta. Hippokisoista, piirinmestaruuskisoista, aluekisoista ja sm-kisoista (soutu). Kultaa, hopeaa ja pronssia. Kyllä sitä on muutaman kerran saanut palkintopallille nousta, mietin, kun niitä irroittelin nipsuttimista. 4,5 kg oli verhojen paino. Ja siinähän oli vasta kaikki nauhalliset mitalit.. Nauhattomia melkein toinen mokona, sitten kaikki pokaalit, lusikat, astiat ja muut enemmän tai vähemmän hyödylliset krääsät. Kyllä mulla on ollut mahtava lapsuus ja nuoruus urheiluharrastuksen parissa!
Nyt nuo sitten lepäävät sängyn alla laatikossa. Samoin kuin kaikki muutkin palkinnot, sijoitettuna jonnekin varastoon. Paitsi on tänne Lahteen sentään aika paljon palkintoja päätynyt, joskin ulkopuolisten silmistä piilotettuna! Seinäkello, ankkakori, lautasia, mukeja, jäätelökulhoja ja kukkamaljakkoja. Voi jumpe ku kaikki palkinnot oiskin hyötytavaraa! Oon joskus miettinyt, että ensimmäisiä palkintoja arvostaa tosi korkealle, tai vastaavasti niitä kaikista hienoimpia taikka sellaisia, joihin liittyy tarina tai muuta. Mutta sitten kun niitä tulee kesät talvet kuin liukuhihnalta. Ja kun Kymenlaaksossa nyt vaan ei ollut paljoa kilpasisaria yleisurheilussa (yli 17v sarjoissa), saatoit pokata palkinnon vaikka oisitkin jäänyt viimeiseksi.. hah! Niin kyllä ne jossain määrin menettävät hohdokkuutensa.
Muistan sen tunteen, kun olin voittanut hiihtokisat 6 vuotiaana. Ja palkintopöydällä komeili pieniä pokaaleja. Mietin ja taisin kysyäkin, saanko minä tuollaisen?! Se oli jotakin todella siistiä! Ensimmäinen pokaali! En minä siitä voitosta mitään tainnut ymmärtää, mutta se pokaali oli jotain tosi mahtavaa. Se on minulle ehkä rakkain pokaaleista. Mutta kaikista siistein pokaali on ehdottomasti Metsäkylän Munahölkästä pääsiäisen tienoilla voitettu! Aina ennen kisoja käytiin tarkkailemassa palkintopöytää, mitä ois tarjolla. Ykkössijan pokaalit olivat hervottoman kokoiset, ja se taisi poltella mielessä juoksun aikana. Maaliin tultiin voittajana (ehkäpä osasyynä pahimman kilpakumppanin vatsapistos), ja sain sen pokaalin itselleni!
Ja sitten, kaikista "arvokkain" mitali, rasiassa sähkönsinisellä pehmusteella lepäävä sm-pronssi halli 5-ottelusta joskus 17-sarjassa kait. Onhan se oman päälajin, yleisurheilun, sm-mitali! Kuulostaa suurelta saavutukselta. Mutta itse on pakko naureskella sille kisalle! Oiskohan kisan aloittanut vajaa 10 urheilijaa. 60 aidat menivät jotenkin, kait ne välit kolmella askeleella pääsin. Pituus ei mennyt odotusten mukaan. Kuulan kohdalla ois tehnyt mieli luovuttaa. Menkat olivat meneillään ja mielialakin varmaan kärttyisä ja voimaton. Korkeuden aikana tais alkaa nenäverenvuoto. 800m juoksin ihan kivasti, olin kärkikamppailussa mukana. Kisan oli jättänyt kesken aika monta urheilijaa aina tiputellen. Kun menin tuloksia etsimään taululta, oli kyllä epätodellinen fiilis. Mun nimi oli kolmantena. En uskonut sitä, ja epäilevin mielin ilmoitin asiasta äidille ja isälle katsomossa. Sitä taidettiin käydä katsomassa uudestaan yhdessä tuloksia ja näin oli! Olihan se nyt kaikesta huolimatta hieno tunne, suomen kolmanneksi paras! Mutta... niin.. jos jätetään ne lajitulokset ja pisteet kertomatta ;)
