Mitenkä ihana tunne kropassa kun lihakset on liikkumisesta kipeät! Juoksemisesta! Reilu viikko sitten kävin ensimmäisellä aamulenkillä puoleentoista vuoteen. Se oli ehkä kilometrin mittainen, ja puolet meni kävellen, mutta kuinka olikaan ihana tunne lähteä aamuvarhain lenkkarit jalassa Heikin kanssa ovesta ulos :). Olen aika monet kerrat jäänyt peiton alle kun Heikki on painellut aamulenkeilleen. Olen myös aika monet kerrat vetistellyt vaikkapa autolla ajaessani, kun vierestä on joku lenkkeilijä kepein askelin painellut ohitse. Reilun vuoden olen kipeän akillesjänteen kanssa pääasiassa lojunut sisätiloissa ja koittanut minimoida liikkumisen. Nyt pystyn pyöräilemään ja kävelemään pelkäämättä rasittavani akillesta! Eilen pelattiin tennistäkin! Edelleen pitää muistaa, että hiljaa hyvä tulee, nyt ei passaa alkaa treenaamaan niinkuin ennen muinoin.. Ja hieman mieltä painaa alas vajonnut kunto. Mutta nopeastikko jalkoihin saadaan rakennettua lihasmassa takaisin (-7kg normaalipainosta). Kohta sovin taas housuihini :D. Kestävyyskunnon kerääminen voikin olla haastavampaa, tai ainakin hitaampaa.. Nopeus taas tuntuu säilyneen, kunhan vielä jalkoihin saadaan kastavettua jotakin, millä ponnistaa.
Hassua kun sitä ajattelee vielä kuin urheilija konsanaan. Ehkäpä tästä lähtee uusi nousu ja vielä palaan radoille? Nääh, realistinen tavoite vois olla siellä veteraanisarjoissa :D. Tai sitten pitää löytää joku uusi laji jossa vois saada vielä suomen tason jotenkin kiinni? Soutu? Kiipeily? Tai sitten vaan tehdä ja harrastaa ihan vaan omaksi iloksi, JEAH!
Joo.. Mennyt puolitoista vuotta on ollut kyllä melkoista henkistä vuoristorataa. Kyllä se, että ei voi liikkua, vaikuttaa aivan todella paljon muuhun jaksamiseen ja elämänhaluun. Talvi oli vieläpä aikaa, kun ei ollut varsinaisesti töitä. Valmensin yleisurheilijanuoria, mikä oli samaan aikaan hyvä juttu, että oli jotakin mitä suunnitella ja minne mennä ja samaan aikaan huono siinä mielessä, että ei voinut tehdä sitäkään täysillä. Kaikki lyhyetkin matkat autolla. Kaikki kiva jäi tekemättä. Ja hetkittäin, tai melko useinkin, lähteminen oli todella vaikeaa. Sitä oli melkoisen masentunut välillä. Vuosi sitten toukokuussa kun muutettiin Lahteen, fiilistelin viereistä tennis- ja koriskenttää, lenkkipolkuja, rullaluistelubaanoja... ja sitten kun kesällä tajusi sen, että tämä jalka ei oikeasti aio parantua ja että kesän kaikki normaalit riehumiset jäävät välistä... ja vielä kun talveksikaan ei päässyt suksien päälle tai mitään... ja vielä kun maaliskuussa ohittui akilleksen vuosipäivä... ei täällä kotona ole kyllä tunnelma aina kohdallaan ollut :(. Ja aina ei ole jaksanut tehdä edes sitä mitä olisi pystynyt. Oon käynny kuntosalilla makoilemassa patjalla ja koskikajakissa istuskelemassa, todeten että ei vaan huvita. Ei jaksa. Ei jaksa innostua. Voi Heikkiä kun on joutunut katselemaan kaikki nuo hetket.
Vaan nyt näyttää akilles antaneen periksi! Seikkailut saavat jatkua -maltilla ensin :). Ja seikkailujahan on luvassa! Enään reilu kuukausi Lahden maaperällä, jonka jälkeen osoite muuttaa Anjalaan. Hassua muuttaa entiseen mummolaan.. mutta en valita, kun asumisen kustannukset putoavat 500€ ja kerrostalokämpän tilalle tulee omakotitalo saunoineen ja takapihalta alkaa metsä. Jään tosin yksin pitämään taloa kun pojat suuntaavat kohti Australiaa. Vielä pitäisi töitä löytää, jotta saa itsekin koottua matkakassaan ropoja ja pääsen poikia etsimään tuolta kenguruitten maasta loppu vuodesta. Se, miten kauan tarkalleen Aussiseikkailut kestävät ja mitä sen jälkeen tapahtuu, on ISO iso kysymysmerkki. Ja ei sen muuta tarvikkaan olla. Ei saa elää huomisessa eikä toisaalta eilisessäkään, sillä se mitä tapahtuu on juuri nyt ja tänään!
