Australia: Mount York ja Australian syksyä

Loppu Australia aika (toukokuun loppuun) vietettiin Heikin kanssa Mount Yorkin leirissä, Blue Mountainsilla. Kerroinkin jo edellisessä bloggauksessa Sebastienista. Meille muodostui oma pieni kommuuni Yorkin leiriin. Maijan lähdettyä takaisin Suomeen, muodostimme me: kaksi suomalaista ja yksi ranu, kolmikon. Joukossamme vieraili välillä muitakin, mukanamme kiipeillen ja leirielämästä nauttien.

Olimme neljästään kiipeilemässä Blue Mountainsin ehkä suosituimmalla kiipeilykalliolla Shipley Upperilla, minä, Heikki, Sebastien ja eräs Aussi jonka nimeä en kykene muistamaan. Vastaan tuli tyttö johon olin törmännyt jo kahteen kertaan aiemmin, tervehdin häntä: "Hi Jessica!". Jessica on helposti mieleenjäävä hahmo, aina iloinen ja sosiaalinen aasialaistaustainen kiipeilijä. Nyt hän meni täysin hämilleen ja ihmetteli kuinka tiedän hänen nimensä... kunnes muutaman sekunnin päästä näin kuinka hän muistissaa yhdisti naamani ja menneet tapaamiset ja naama virneessä tervehti minua ja muistipi ainakin melkein nimenikin! Olin tässä vaiheessa Sebastianin kanssa ja Jessica alkoi muistelemaan häntä. Kerroin, ettei hän ollut tavannut ranskalaista, ".. but you have met my partner Heikki, whos over there". Jessican mukana ollut nuori mies astui nyt keskusteluun mukaan: "Did you say your partner Heikki?" -ääntäen nimen Heikki niin kuin se kuuluu suomalaisittain ääntää. Tähän vastasin: "No sie oot ainakin Suomesta!"

Näin löydettiin sattumalta Roope, melkein kaksi vuotta Australiassa matkaillut kaveri, joka jäi viikoksi kiipeilemään ja leireilemään meidän kanssa, kunnes lähti Indonesian kautta takaisin Suomen maahan. Kuultiin Roopelta mielenkiintoisia tarinoita keski Austaliasta ja aboriginaalien elämästä, hän kun oli viettänyt useamman kuukauden Alice Springsissä töitä tehden. Tavattiin myös toinen suomalainen kiipeilijä, joka etsi kiipeilyseuraa facebookin Sydney Climbers- ryhmän kautta. Nimi paljasti kansalaisuuden.

Tässä menee isolla sateella sen verran vettä, että Heikki olis jo peitossa

Taas facebookin kätevien ryhmien ansiosta päädyttiin kiipeilemään erään Canberralaisen Williamin kanssa. William on parikymppinen innokas kiipeilijä ja armeijalla töissä. Tosin armeijan leivistä hän on parhaillaan hankkiutumassa eroon, sillä puolustusvoiman hommat sitovat todella paljon, lomia on vähän ja näin ollen kiipeilylle ei jää aikaa. Opittiin paljon jännää Australian armeijasta! William ei ole ainoa joka yrittää pois -eikä se ole helppo homma. Koulutus kestää useita vuosia ja se on kallis. Yhteiskunta maksaa ja jos joku haluaa kesken pois, on se kuin heittäisi rahaa viemäriin. Yleensä riittävän vakava masennus on tie pois pääsyyn.. Kerran oli eräs nuori mies päättänyt hypätä kalliolta alas tietäen, että armeija kyllä korjaa hänet, mutta ei olisi tämän jälkeen enään kyvykäs palvelemaan puolustusvoimissa. Kävi kuitenkin niin, että armeija sai miehen täysin normaaliin kuntoon ja hän joutui jatkamaan palveluksensa loppuun.

William lahjoitti meille korillisen armeijan ruokia! Australian armeija on sitä mieltä, että sotilaat tarvitsevat paljon hiilihydraatteja, jotta ovat nopeita toimimaan tilanteen tullen. Kaikki ruoka siis sisälsi jumalattomasti sokeria! William kertoi olevansa lomille päästessään aina sokeririippuvainen. Eräs army food tuote sai Sepen ikionnelliseksi! Condensed milk. Makeaa maitotahnaa tuubista, meille täysin uusi juttu. Sadesääkään ei haitannut Seppeä silloin, kun hän pötkötteli ahtaassa yhden hengen teltassaan condensed milk- tuubi kädessään JA löydettyään jonkun hylkäämät päheät valkoiset kuulokkeet, joiden kautta Seppe kuunteli kovalevyltään minun läppärin kautta hänen puhelimeensa siirrettyä ranskalaista musiikkia.

Kookaburra

Kerroinkin jo Williamin olevan innokas, mutta vielä pari tärkeää ominaisuutta puuttuu: kömpelö ja tohelo. Hän kompasteli kävellessään ja tiputteli kännykkäänsä vähä väliä. Ensimmäisellä kerralla kun hän tuli leiriin, hän oli pakannut mukaansa teltan, makuupussin ja lämpimiä vaatteita -mutta unohti ne kotiinsa! Eli mukanaan Vilperillä oli armeijan pussiruokia, kiipeilykamat ja jalassaan shortsit. Me olimme pukeutuneet alusvaatekertaan ja untuvatakkiin. Melkoinen sissi. Annettiin yöksi lainaan viltti. Jonnekin se Vilperi oli yöksi lähtenyt, ehkä huoltsikalle? Mutta aamulla hän ilmestyi taas leiriin autollaan. Sen verran että kusella taisi käydä ja palattuaan autolle olivat ovet lukkiutuneet itsestään ja tietenkin ne avaimet olivat sisällä. Ei saatu omin voimin ovea raolleen, joten soitettiin Sepen puhelimesta huoltotyyppi apuun, meillä kun ei ollut aussiliittymiä. Laitettiin Sebastianin puhelin meidän autoon lataukseen ja jonkun ajan päästä huomattiin että siihen oli yritetty soittaa monta kertaa. William soitti numeroon takaisin, asetettuaan ensin Sepelle vastaaja-asetukset jotka puhelin vaati jostain syystä juuri nyt. Soittaja oli tieliikennelaitoksesta ja halusi varmistuksen, että Wilillä on käteistä maksuksi auton oven avaamisesta, johon työmies tarvitsisi erikoistyökaluja. Odotettiin ja odotettiin. Heikki lähti viemään Seppeä juna-asemalle, hän kun oli menossa Katoombaan handyman hommiin. Matkalla huoltotyyppi soitti ja halusi jotakin vielä varmistaa. Mahtoi olla ihmeissään kun puhelimeen vastaa erittäin huonoa englantia puhuva ranu.. "Is mr William there?". "No he is not here". :D

Odotellessa tarjosin Vilperille porkkanan, jonka hän otti epäilevästi vastaan. "Öö.. syöttekö te tämän raakana?"... Australiassa on tapana keittää kaikki vihannekset ja porkkana on kuulemma hyvää hunajassa keitettynä! Nyt William otti elämänsä ensimmäisen haukun raa-asta porkkanasta, pureskeli sitä todeten että kovaa on, ja antoi loput Heikille syötäväksi. Tehtiin sitten french toasteja, taas uusi juttu meille, ja William sai viimein aamupalansa. Kun auton oven avaaja saapui, hän otti kaksi kiilaa ja rautalangan, kiilasi etuoven raolleen ja painoi rautalangan avulla nappulaa auton sisältä, joka aukaisee ovet. 1 minuutti. 200 dollaria. "Erikoisvälineitä"?

Australian syksy näyttäytyi sateisena, tuulisena ja viileämpänä kuin normaalisti. Alimmillaan lämpötila oli käynyt yön aikana yhdessä asteessa. Alhaalla laaksossa maa näytti huurteiselta joinakin aamuina. Kengurut, kookaburrat ja huntsmanspiderit pitivät meille seuraa. Olimme sisustaneet maalaamillani minitauluilla katoksen, jossa tehtiin ruoat. Olin innostunut kutomaan säärystimiä.

Iltaisin istuttiin Sepen nuotiolla ja ranskalaisenkin englanninkielentaito koheni silmissä. Loppu häämötti. Tuntui samaan aikaan haikealta ja hyvältä. Minulla oli ollut jo pitkään ikävä Suomeen.

Jenolan Caves, kalkkikiviluolasto. Jostakin noista pienistä aukoista oli ensimmäiset tutkimusmatkailijat löytäneet tiensä sisälle luoliin

Pikku sali vaan

Myytiin paku ja kiipeilypädi, varattiin hostelli pariksi viimeiseksi päiväksi Sydneystä. Viimeisinä päivinä luovuttiin kaikesta turhasta tavarasta ja pakattiin rinkkoja. Sebastian aikoi lähteä leiristä samaan aikaan meidän kanssa ja siirtyä hostelliin. Williamkin oli viimeisinä päivinä meidän kanssa. Heikin projekti Bardensilla, The Way Of All Flesh (28), oli tiukka pala. Heikki oli käyttänyt siihen paljon aikaa ja vaivaa ja oli jo kiivennyt aikaisemmin saman reitin helpomman version (26), joka skippaa ekat 7c+:n muuvit. Pari kertaa oli Heikki saanut alun haastavat muuvit tehdyksi, koko paketti vain puuttui. Oli viikko aikaa jäljellä. Heikki saikin alun tehtyä ja kiipesi sen jälkeen pitkälle kattoa, yli seuraavaksi vaikeimman cruxinkin, mutta putosi sitten. Oli jo niin lähellä! Tämä oli nyt prioriteetti nro 1. Reitti on kiivettävä!! Se oli tiistaipäivä, seuraavana päivänä tulisi Will kiipeilemään kanssamme. Oltiin kahdestaan työstämässä Fleshiä. Hyvät lämpät alla, otteet harjattu mankkapölystä huolella ja kutkuttava fiilis. Alku meni hienosti, Heikin haastavimmat muuvit ikinä! Kakkospultin kohdalla puuskutusta ja tsempin keläilyä. Loppu olisi "hyvillä" otteilla, mutta agressiivista kattoa, siis nyt laitettiin kestävyys peliin. Välillä Heikki ravisteli käsistä happoja pois. Tultiin kohtaan, siihen vaikeaan, jonka jälkeen piti vielä jaksaa pitää kiinni vaikka kädet pumppasivat. Minua jännitti kun varmistin alhaalta. Sinne se sitten katosi, katon yli näkymättömiin. Tiesin että viimeisen parin metrin aikana akkurille kiipeily oli semi helppo, mutta osattiin juhlia vasta kun köysi oli klipattu viimeiseen jatkoon!!! Heikin enkka, siinä se nyt oli!

The Way Of All Flesh

Oltiin jo kävelemässä poispäin kun Seppe tuli vastaan. Oli tulossa katsomaan Heikin yrityksiä. Kaikki iloisina Heikin onnistumisesta lähdettiin lounaan jälkeen Damn Cliffsille kiipeilemään helpompia reittejä, paikka minua varten ;). Viimeisenä kiipeilykohteena oli vielä uusi paikka läheltä Yorkin leiriä. Heikki ja Maija olivat aiemmin yrittäneet Zap Cragille, mutta luovuttivat kun lähestyminen olisi vaatinut pelottavan näköistä down climbingia. Nyt me neljästään etsittiin reitti alas kiipeilyreiteille ja voin kertoa, ettei se lähestyminen ollut mikään lemppari. Tosin mielummin muutama metri jyrkännettä alas vanhoista köysistä kiinni pitäen, kuin iilimatoja kostealla polulla pystyssä huojuen! Parhaita hetkiä viimeisinä päivinä olivat yhteisolo ja Williamin Ranskalaisvitsit, jotka piti Sebastianille erikseen selittää sana sanalta ja senkin jälkeen hän saattoi vasta minuuttien päästä ymmärtää itse vitsin.

William, Heikki, Sebastien

----------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Vielä on kertomatta lupaamani tarina meidän pakusta, Toyota Townacesta. Uskollinen kulkupelimme! Takavetoinen minipaku kuljetti meitä pitkin Australian itärannikkoa ja Tasmaniaa, tarjosi ilmastoitua viilennystä helteisiin, yöpaikan, sadesuojan ja kodin. Se kuljetti meitä toisinaan jopa nelivetoteitä pitkin kiipeilykallioiden luokse. Kerran siihen murtauduttiin ja kerran puhkesi rengas.

Townace on tosiaan kaksipaikkainen. Nii-in, meitä matkusti kuitenkin usein kolme ihmistä, kerran neljäkin. Rakennettiin keskelle kylmälaukusta ja tyynyistä penkki, johon pienin matkustajista sujahti kätevästi. Turvavyöt laitettiin ristiin, joskaan pienemmillä teillä niitä ei aina käytetty. Paku oli Western Australian kilvissä ja rekisteröintimaksu maksettiin aina kolme kuukautta kerrallaan netissä. Oli aika, kun olimme tulleet Tasmaniasta ja Maija oli liittynyt seuraamme. Tajuttiin, että maksu oli pari päivää myöhässä. Koitettiin tehdä sitä netin kautta Horshamissa, mutta jostain syystä automme tietoja ei löytynyt koko järjestelmästä. Oli se viimeksikin ollut hankalaa, mutta nyt se ei kertakaikkiaan onnistunut. Auto ei siis ollut rekisterissä ja meillä oli edessä matka Melbournen kautta Blue Mountainsille. Homma meni myös hieman tunteisiin ja asia annettiin olla toistaiseksi. Matkattiin siis Melbourneen Great Ocean Roadin kautta kolme henkeä kahden hengen rekisteröimättömässä autossa. Oltiin liikkeellä ihan Melbournen keskustassa ja ajettiin -kahdestaa kuitenkin - valtatietä ylöspäin aina Moss Valeen asti ja alitettiin monet liikennekamerat joista osan tehvänä oli skannata auton rekkareita.

Moss Valessa Maijan tuloa odotellessa oli aikaa selvitellä autoasiaa. Soitettiin länteen, jossa ensimmäinen henkilö puhelimen takana ei uskonut Heikkiä auton omistajaksi. Toisella soittokerralla eri ihmiselle meni henkilöllisyys täydestä Heikin äännettyä nimensä: "Haiki Peka Anterou Pi`rhounen". Ravattiin puhelinkopin ja kirjaston väliä autolla. Vaati pari sähköpostia ja kolme soittoa useiden kymmenien minuuttien jonotuksella ja lopputulos oli, että pakustamme puuttui käynnistyksenestolaite, joka tulee olla kaikissa 2000-luvun ja uudemmissa Länsi-Australian kilvissä olevissa autoissa. Meidän Townace oli juurikin 2000 vuoden malli. Paku olisi ajettava katsastukseen Australian halki länteen saadakseen asia hoidettua -ei vaihtoehto. Myydäänkö auto pois ja hankitaan vuokra-auto tilalle? Hylätäänkö paku? Ei, nykyään siitä saa isot sakot. Yritetäänkö vaihtaa paku New South Walesin kilpiin monimutkaisen ja mahdollisesti hyvin kalliin operaation kautta, joka olisi samalla ehkä myös mahdoton, koska vaatisi omistajalta pysyvän kotiosoitteen? Tosin niinhän se auton ostokin vaati, ja siksi autosta puuttuikin nyt paperit, kun vanhat oli varastettu aikanaan Coolumissa ja uudet oli kolahtanut ilmeisesti jonkun Mikon kaverin kaverin postilaatikkoon Perthiin, tämän osoite kun oli valehdeltu omaksi. Vai, mentäisiinkö tällä nykyisellä tilanteella, varovasti vaan, riskillä?

centipede

Päädyttiin jättämään Nowran kiipeilyanti väliin ja matkattiin suorinta tietä Blue Mountainsille leiriin, josta autoa käytettiin vain lyhyitä etäisyyksiä kiipeilypaikoille siirtymiseen ja kaupunkireissuille harvakseltaan. Tilanne kuitenkin stressasi ja vapauden saamiseksi hankittiin reiluksi kuukaudeksi pieni vuokra-auto. Oltiin aluksi katsottu netistä, että Katoombasta löytyi verrattain edullisesti Hertzin vuokra-auto ja vieläpä heti saatavilla. Käytiin sitä sitten katsomassa ja selvisi, että ei siellä mitään autoja vapaana ollut ja hinnatkin olivat pilvissä. Työntekijä itsekin neuvoi hakemaan auton Penrithistä, sieltä saa edullisemmin. Tehtiin nettihakuja ja varattiin auto netin kautta. Heikki ja Maija lähtivät junalla Penrithiin autoa noutamaan. Paikan päällä hintaan tulikin 300 dollaria lisää, oltiin muka tehty varaus jonkun välittävän firman kautta varmaan.

Näin sitten paku jäi vain varasto- ja nukkumakäyttöön ja punainen, automaattivaihteinen Hyundai i20 kuljetti meitä pahasti ylämäkiin hyytyen. Tajuttiin olleemme tosi onnekkaita, kun kerran Yorkin leiriin saapui pari kiipeilijää, joista toinen näytti olevan allapäin. Kaverinsa selitti, että hän oli juuri saanut 2000 dollarin sakot ajettuaan rekisteröimättömällä autolla tänne.

Loppuajasta kun pakua ei enään ollut, nukuttiin Hillebgerin teltassa ja britin teltta toimi varastona. Tätä ennen saatiin kutsumaton asukki pakuun: hiiri. Kaikki alkoi aavistuksesta, ihan kun yöllä olisi kuulunut rapinaa? Asia varmistui, kun löydettiin hiirenpapanoita. Ruokien joukossa oltiin käyty tutkimusmatkalla, cuoscuos purkista löytyi papanoita ja roskapussiin ilmestynyt reikiä yön aikana. Ostettiin lossa (muille kuin Kymenlaaksolaisille pahoittelut murresanan käytöstä, siis "hiirenloukku"), joka oli kyllä turhan heppoista tekoa, mutta lossa kuitenkin, ja laitettiin se pyytämään. Kaksi kertaa hävisi juusto ennenkuin napsahti. Parka päätyi nuotioon, kun poikia kiinnosti miten hiiri palaa. Pian tämän jälkeen ilmaantui toinen hiiri. Tässä vaiheessa vaihdettiinkin yöpaikka telttaan, kun korvan juuressa vilistävä hiiri ei ollut kiva juttu, nyrkkikin oli aina liian myöhässä. Pakuun ei jätetty muuta namupalaa kuin pieni juustonkimpale tiiviisti lossaan asetettuna. Jäi loukkuun sekin. Vielä kolmas hiiri myöhemmin seurasi hajujälkiä britin telttaan herkkujen toivossa, oli tehnyt reijän sisäteltan verkkoon. No, roskiinhan se teltta joutikin.

Toukokuun alussa tehtiin pakusta myynti-ilmoitus nettiin. Myytiin sitä nyt rekisteröimättömänä ja uuden omistajan oli tehtävä rekisterin vaihto eri osavaltioon, joten hinnasta oli pudonnut 2/3 osaa pois. Ostajaehdokkaita tuli ja Heikki sai sovittua pakun myynnistä erään hermostuneen oloisen Intialaisen kanssa joka kävi katsomassa pakua ja lupasi hakea sen viikon päästä. Perjantaina Heikki kyseli tyypiltä milloin hän on tulossa, ja vastaukseksi sai, että hän ei nyt voi ostaa pakua kun ei ole tarpeeksi rahaa. Luotto intialaisiin meni. Eikun uudelleen auto myyntiin, kun edellinen ilmoitus poistettiin, nyt myytäisiin se ensimmäiselle joka tuo rahat kouraan, lukuunottamatta kaikkia, joiden nimi haiskahtaa intialaiselle.

Tässä välissä vielä sellainen, että kun meinattiin lähteä käyttämään autoa ajelulla pitkän seisomisen jälkeen, ei se startannutkaan. Akku tyhjä. Vähän aikaa keräilin itseäni ja uskaltauduin kysymään käynnistyskaapeleita lähettyvillä olleilta palomiehiltä, jotka olivat tulleet ilmeisesti kertaamaan laskeutumistaitojaan kalliolle. Pakusta oltiin kilvet irroitettu, ne kun tulisi lähettää länteen, niin hieman nolotti pyytää töissä olevia palomiehiä apuun, paku kun vaikutti lähes varastetulta! Vuokra-autosta virta ja pian paku taas kävi. Ajoin sillä edes takaisin Mount Yorkin tietä ja annoin akulle aikaa latautua.

Uutta ostajaa odotellesssa auto oli taas muutaman päivän seisonut ja kun sitä yritettiin käyntiin -ei inahdustakaan! Akku oli varmaan sökö, toivottavasti vain akku, ettei isompaa ongelmaa tähän väliin! Letherman kouraan, akku irti ja uutta etsimään kaupungista. Uusi akku löytyi ja vika korjattu! Seuraavana päivänä kaupat tehtiin nuoren surffaripojan kanssa, joka oli varannut autolle heti katsastusajan Katoombaan. Piti kiinnittää kilvet takaisin kun ei kehdattu ilman niitä ajaa. Vielä tuli sykkeen nostatusta, kun autohuoltamolla setä kertoi, että tarvittaisiin auton paperit. Mentiin niitä selvittelemään ja New South Walesin trafia vastaava konttorin täti ihmetteli onneksemme vaatimusta papereista, ei tässä tilanteessa niitä vanhoja tarvittaisi, pelkkä kuitti auton myynnistä riittäisi. Kerrankin tieto vastasi jo aiemmin netistä selvittämäämme ja paku vaihtoi omistajaansa. Kilvet vietiin postiin ja lähetettiin Länsi-Australiaan, muistona pidettiin rekisterikilpeä ympäröinyt muovinen reunus.

 -------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Välillä pitää pudota

Palautettiin vuokra-auto Penrithiin ja matkustettiin junalla Sydneyn keskustaan. Meillä oli hostelli aivan keskustasta, joka oli samaan aikaan koko Sydneyn halvin. Paikka oli täynnä aasialaisia ja keittiössä vilisti torakoita ja pöydälle hyppi kissa etsimään syötävää. Käytiin tuliaiskaupoilla ja päädyttiin hankkimaan didgeriduukin! Sydneyssä oli Light Show käynnissä ja kierreltiin illalla katselemassa ihmispaljoutta ja hienoja rakennuksien seinille heijastettuja liikkuvia kuvia. Meillä oli eri lennot takaisin Suomeen, kun oltiin eri aikaan tultukin. Minulla lähti lento päivää ennen Heikkiä. Lensin Hong Kongin ja Amsterdamin kautta Helsinkiin, noin vuorokauden, kun Heikin lentomatka poukkoili Kuala Lumpurin, Jakartan, Hong Kongin ja Amsterdamin kautta Helsinkiin kestäen kolme päivää! Minulla oli matkatavaroiden painoraja 30kg, Heikin 20kg, joten sain kannettavaksi Heikin isomman rinkan, paria sataa grammaa vaille 30kg + käsimatkatavararepun 8kg + didgeriduu 5kg. Tämä oli hyvin pieni koettelemus verrattuna Heikin lentomatkoihin ja Indonesian tapahtumiin, mutta se onkin kokonaan oma tarinansa.

Söisitkö?

Perillä Suomessa, tai oikeastaan jo Amsterdamissa, oli kummallinen fiilis kuulla suomea puhuttavan ympärillään. Helsingin lentokentällä käytävän seinään tapetoitu kuva Lapista sai hymyn korviin asti, etenkin kun kuvassa näkyi tuttu puinen kyltti Pahakurulta, Pallas-Ylläs tunturin kansallispuistosta. Automatkalla pelästyin ajokaistan puolta, vaikka olin etukäteen jo varautunut sekoavani tässä. Kirkkaan vaaleanvihreät koivunlehdet tervehtivät minua hulmuten. Koulut olivat juuri päättyneet. Voi kuinka rakastankaan koivuja! Ruokakaupassa en muistanut punnita hedelmiä ja kassalla huvitti pakata itse ostokset. Auton ratissa taas keskityin oikealla kaistalla pysymiseen, mutta vilkkua kun yritin päälle niin pyyhkijät ne käynnistyivät ja päinvastoin! Luonto tuntui niin kodikkaalta ja turvalliselta. Täällä ei tarvitse pelätä mitään.