tiistai 3. lokakuuta 2017

Sveitsin reissu

Matkamme Sveitsiin alkoi 17.4. aamulla, kun ajoimme retkipakumme Turussa laivan uumeniin. Aika kului paljolti hytissä lepäillessä, tietenkin maittavan laiva-aamiaisen jälkeen, sillä perillä Tukholmassa ilta kahdenksan maissa alkoi moottorimaratoni. Meillä ei ollut periaatteessa mitään aikataulua koko kahden viikon reissulle. Tallinnassa oli vain oltava 1.5. aamulla. Autossa oli kaikki mitä tarvitsimme: nukkumapaikka, retkikeittiö, vettä.. Joten pystyimme yöpymään missä vain kehtaisimme. Oltiin ajateltu, että määränpäähämme Sveitsiin emme ihan yhtä putkea jaksaisi ajaa, mutta arvatkaapas mitä kävi? Siellä me ollimme, Tukholmasta lähdön jälkeen 24 tunnin kuluttua, Sveitsin Churissa!! Ajosuoritus oli kyllä melkoinen! 1 900 km.

Lyhyesti kerrottuna matka meni näin:
Ruotsissa sateli paikoin lumen tapaista. Aurinko alkoi laskemaan pian Tukholmasta päästyämme. Heikki hyppäsi puikkoihin ja minä torkuin. Heräsin, kun Jönköpingin valot loistivat keskiyöllä Vätternin rannalla. Torkuin taas. Juutinrauman silta, jota olin kovasti odottanut, ei ollut kovin hehkeä kokemus pilkkopimeällä. Minä ajoin. Mentiin 45min kestäneellä yllättävän kalliilla lautalla Tanskasta Saksaan. Nukuin sen ajan penkillä vaaka-tasossa. Teki hyvää. Jatkoin ajamista Saksassa. Suoraa tietä joka muuttui pian moottoritieksi. Joko rajoitus oli 120km/h tai sitä ei ollut lainkaan. Heikin yksi reissun kohokohdista. Päivänvalo toi tullessaan ihastuttavan uutisen: täällä on keväisen vihreää! Heikki ajoi taas. Minä nukuin epämääräisiä pätkiä. Oli jo sekava olo. Energiajuomat pitivät virkeänä ajovuoroilla. Pysähdyttiin Aldissa hankkimassa oikeastaan koko reissun eväät, kun Saksassa on niin halpaa. Ollaan muuten elämämme aikana asioitu enemmän Aldissa kuin Lidlissä, haha. (Australiassa vakiokauppamme). Käytännössä koko Saksan läpi kulki moottoritie, joka kiersi isot kaupungit sellaisen etäisyyden päästä, että niitä ei näkynyt. Maa vaihtui Itävallaksi ja samalla ilmestyi lumihuippuiset vuoret kuin tyhjästä! Myös räntää alkoi satamaan ja Sveitsin puolella maisemat olivat vetisen valkoiset. Teitä suolataan täällä melkoisesti ja kesärengaskansalle takatalvi ei aiheuttanut vaaratilanteita.


Tehtiin myöhäinen päivällinen maisemapaikalla ja kurvattiin Mikon luokse yöksi.


Seuraavana päivänä ajettiin Magic Woodiin Williamia, australialaista ystäväämme tapaamaan. Tie Magic Woodille oli maaginen: kanjonin tapaista seuraillen, välillä tunneleista pujahtaen ja jyrkässä vuorenseinämässä kiinni kurvaillen. Alapuolella virtasi kirkas puro ja välillä edessäpäin avautui näkymä korkealle lumihuippuiselle vuorelle. Nämä alueet olivat Sveitsin korkeimmat ympärivuotisesti asutut mestat!

Maisemat olivat valkoiset, kun maassa oli muutama sentti lunta. Pyöräilijä näkyi edessäpäin sotkemassa ylämäkeen. Mietittiin että voisiko tuo olla William. Hidastettiin hieman ja ajettiin ohi. Minun ja pyöräilijän katseet kohtasivat ja tutut kasvot katsoivat vastaan. Aika hieno fiilis tavata William parin vuoden jälkeen Euroopassa!! William pakkasi telttansa ja tavaransa meidän pakuun ja suunnattiin Chironicoon, reilun sadan kilometrin päähän boulderointipaikkaan, jossa sääolosuhteet olivat suotuisammat.

Ajomatka oli taas kerran hieno! Erään pitkän tunnelin jälkeen maisema ja tunnelma muuttui täydellisesti, kun ennen tunnelia oli vetisen lumista ja synkkää ja tunnelista ulos tupsahtaessamme vastassa oli kesäinen vihreys ja auringonpaiste! Chironico oli mieluinen paikka. Kiipeily lähellä ja helposti lähestyttävää ja itse kylä oli sympaattisin jonka olen ikinä nähnyt! Minulla ei ole siitä valitettavasti kuvia, koska kävin siellä yksin lenkillä ilman kameraa. Mutta ehkä pystyt hyppäämään mukaan mielikuvaan:

Päätie oli hiljainen. Persoonallisia pihoja ja taloja sen varrella. Eräällä nurmikolla hääräsi itsestään toimiva ruohonleikkuri. Ihmisiä ei näkynyt missään. Pieniä maatiloja, lehmiä ja vuohia ja navetan tuoksua. Kylä oli korkeammalla kuin alhaalla kulkeva valtatie, mutta se tuntui silti olevan laaksossa, koska vuoret jatkoivat vielä nousuaan sen ympärillä. Vanha kivikirkko tönötti kunniapaikalla erillään omalla kukkulallaan. "Keskusta" oli rakennettu tiiviisti. Niin tiiviisti, että yksi auto mahtui kulkemaan talojen välistä kerrallaan ja samoja reittejä käyttivät myös kävelijät. Kujat mutkittelivat ja liiketiloja ei oikein erottanut asuinrakennuksista. Joskaan niitä ei tainnut montaa olla. Talot olivat vanhoja, pääasiassa kivisiä ja ikkunoissa oli puiset avattavat "ovet", kuten muuallakin täällä on tapana. Monet katot olivat kivestä tehty: pinottu isoja rosoisia kivilaattoja toistensa lomitse. Sitten oli iso tasainen nurmikenttä, jolla ei näyttänyt oikein olevat virkaa. Pari ilmeisesti yhteistä kasvimaaplänttiä, mutta muuten pelkkää nurmea. Pieni joki virtasi kaupungin kupeessa ja jonkin pienen voimalaitoksen kohdalta se syöksyi loputtomalta näyttäneen kallioisen pudotuksen kohisten alas. En uskaltanut reunalle.

Voit käydä google -autolla ajelemassa kylän raitilla. Tämä linkki vie tuon edelläkuvatun vuomalaitoksen luo.
https://www.google.fi/maps/@46.4213183,8.8476334,3a,75y,223.68h,84.79t/data=!3m6!1e1!3m4!1sVixkxUbiXjw7xJQAyygeCA!2e0!7i13312!8i6656!6m1!1e1?hl=fi&authuser=0

Matkan varrelta kuvattua. Vastaanvalaisia kirkko / linnakukkuloita riitti.
Lähdimme takaisin Magic Woodille. Lumi oli nyt sulanut maasta lähes kokonaan. Oli välipäivä kiipeilystä ja suunnittelimme patikkaretkeä Williamin "maastokartta" apunamme. Tarkoitus oli kävellä noin 10 km ympyrälenkki vuoristossa, jonkun kukkulan ympäri. Ensin matkasimme leiristä suoraan ylöspäin Crestaan, pieneen kylään ylhäällä maisemapaikalla. Joku kesämökkiläinen taisi olla paikalla, mutta muuten paikka näytti täysin autiolta. Will löysi jalkapallon ja potkittiin sitä aikamme. Käytiin pienen kirkon sisällä ja Vilperi alkoi soittamaan siellä pianoa. Toppuuteltiin että näinköhän oli ollenkaan hyvä idea, kirkot on pyhiä paikkoja ja ties mikä kirkkoherra se setäkin siellä kylässä oli.


Cresta


Jatkettiin matkaa olettamaamme reittiä pitkin. Heikki mainitsi tunteestaan, että meidän pitäisi mennä tuota ylempää tietä pitkin. Jälkeenpäin ajateltuna olisi kannattanut tuossa kohtaa pysähtyä miettimään. Tosin en tiedä olisimmeko silti päätyneet oikealle tielle, Williamin kartta oli meinaan todella suuripiirteinen! Juteltiin ja edettiin ja toisen kerran pieni joki ylitettyämme heräsimme tarkastamaan karttaa. Ei päästy yksimielisyyteen olinpaikastamme. Mentiin hetki Williamin ehdottamaa suuntaa, mutta todettiin pian että se ei ollut oikea reitti. Palattiin joelle ja jatkettiin joenvartta jyrkästi ylös siksakkia. Edettiin polkua pitkin, jota ei karttaan oltu merkattu. Kaiken järjen mukaan vastaan pitäisi tulla ylempänä polku, jota pitkin pääsisimme joen yli ja takaisin Crestaan.


Eksyneinä suunnitellulta reitiltä



Saavuimme aikamme jyrkkää ylämäkeä noustuamme puurajan yläpuolelle ja löysimme polun, joka myös kartassa oli merkattuna. Syötiin eväät maisemapaikalla ja suunnattiin päivän jo huvetessa takaisin alas leiriin.



Kivikatto, joita näki pikkukylissä paljon

Tunnelmaa Crestassa

Huomatkaa tuo maatila kuvan oikeassa reunassa!!

Käytiin vielä Heikin kanssa topokirjan kanssa ihmettelemässä Magic Woodin kiviä ja reittejä. Tai itse ihmettelin ennenkaikkea kirkasta puroa ja maisemia. Ajettiin vielä yöksi Mikon luo Churiin.


Lauantaina rauhallisen aamun jälkeen suunnattiin Magic Woodiin. Heikki ja Vilperi suuntasivat kiville ja minä jäin laittamaan välipalaa ja lounasta termariin. Löysin pojat helposti pääpolun varrelta. Kiipeilypäivä oli pitkä ja Heikki kiipesi useita reittejä ja teki jopa muuvit erääseen 8A:n boulderiin.

Illalla juteltiin Williamin kanssa. Will innostui ajatuksesta tulla meidän mukana Suomeen ja viettää siellä noin viikko meidän luona ja pyöräillä tutkien lähiympäristöä. Kerrottiin Repovedestä, suomalaisesta luonnosta, kiipeilyistä, melontamahdollisuudesta ja että Heikki voisi viedä Williamin jopa koskimelontaa kokeilemaan. Will sanoi, että oli vaan ehtinyt sopimaan erään tyypin kanssa kiipeilyistä Ranskassa, mutta tulisi mielummin Suomeen meidän kanssamme.




Sunnuntai oli taas tiukka kiipeilypäivä. Heikki jäi projektoimaan erästä reittiä pitkäksi aikaa. Noin puolen tunnin jälkeen katsottiin bate -video netistä ja AHAA! Aloituksen saikin ilmeisesti tehdä ihmeellisellä huukilla hieman huijaamalla. Eikun uusi taktiikka peliin ja yrittäminen jatkui. Jonkun tovin kuluttua reitti oli kiivetty lopulta. William poistui seurasta ja löydettiin suomalaiset tytöt erään boulderin luota ja liityttiin seuraan. Hekin poistuivat hetken päästä, mutta Heikki vaan jatkoi. Alettiin olla molemmat aika nääntyneitä ja viimein tarve saada ruokaa voitti Heikin kiipeilyinnon ja lähdettiin kohti autoa. Minä valitin hankalaa maastoa ja padi selässä rämpimistä. Kivihyppelyä ja puiden välistä änkeämistä. Heikki koki parhaaksi ottaa kaikki kolme pädiä kantoon jolloin ei joutunut kuuntelemaan minun valitusta, ja matkakin kului jopa nopeammin.

Rupateltiin taas Williamin kanssa illalla. Suunniteltiin Williamin Suomeen tuloa. William sanoi laittaneensa kiipeilykaverilleen viestiä, että ei tulisi hänen kanssaan kiipeämään vaan lähtisikin Suomeen. William oli siis löytänyt tämän Australialaisen kiipeilyhemmon facebookilmoituksen, jossa hän kyseli kiipeilyseuraa Euroopan reissulleen. William ei sen enempää tätä henkilöä tuntenut tai ollut koskaan tavannut. Gerry Narkowicz, sanoi William hänen nimensä.
... MITÄ? Sanoitko Gerry Narkowicz??!! Kysyttiin Heikin kanssa.

Siis Gerry on Euroopassa kiipeämässä, sinä olet juuri perunut kiipeilyt hänen kanssaan?! Etkö tiedä kuka Gerry on? William ei tiennyt muuta, kuin että Gerry oli iäkkäämpi mies Tasmaniasta. Mepä tiedettiin hieman enemmän. Gerry on Tasmanian elävä kiipeilylegenda! Gerry on avannut satoja reittejä Tasmaniassa, ollut kehittämässä Tasmanian kiipeilyä, tehnyt Climb Tasmania topokirjankin! Nyt ymmärsi Williamkin minkälaisen mahdollisuuden oli perumassa. Yhteistuumin William vastasi Gerrylle että tuleekin hänen mukaansa kiipeilemään, että Suomen reissu voi odottaa toiseen kertaan.




Magic Woodissa oli ihmisen tallaamaa polkua kaikkialla. Alue on laaja ja oikealle kivelle löytäminen saattoi olla haastavaa.
Jos oltais Australiassa, saattaisin olla kauhuissani.

Seuraava päivä, maanantai, kiivettiin koko päivä Pian ja Ennin kanssa. Heikki ei taaskaan lopettanut kiipeilyä, kunnes oltiin ihan nääntymyksen partaalla ja ensimmäiset vesipisaratkin putoilivat taivaalta. Tehtiin tervetullut ruoka, napattiin William tavaroineen kyytiin ja suunnattiin Mikon luo Churiin.




Tiistaiaamuna tehtiin överihyvä aamiainen ja lähdettiin Churin vanhaan kaupunkiin kävelylle. Upea kaupunki vuorten ympäröimänä tämä Chur! Ostettiin Heikin kanssa Sveitsiläistä suklaata. Mikko pakkasi kaksi laukullista tavaraa, jotka otettiin meidän autoon Suomeen toimitettavaksi. Mikolla oli pian lähtö Suomeen edessä ja jelpittiin näin kamojen kanssa. Tällä hetkellä paku oli siis melkolailla täynnä, kun omien tavaroidemme ja kiipeilypädiemme lisäksi siellä oli Mikon kamaa ja Williamin tavarat ja pyörä. Matkustaminen kolmestaan oli myös hieman ahdasta. Heikki ajoi koko sen ajan, minkä William oli kyydissämme, koska kuskin paikka oli kaikista väljin ja paras istua.





Churista suuntasimme Italiaan. Tarkoituksena oli saada Italialaista pitsaa ja jättää William Milanoon, josta hän nappaisi junan Ranskaan, palauttaisi vuokrapyöränsä ja liittyisi Gerryn seuraan kiipeilemään köyttä.

Matka oli valitettavan sumuinen ja maisemat olivat meiltä piilossa. Tie oli tuttua alkumatkan Alppien yli ja läpi tunneleiden, koska olimme ajaneet tämän pätkän ensimmäiseen kiipeilykohteeseemme Chironicoon. Emme malttaneet odottaa Italiaan asti ja etenkin William oli nälkäinen ja vaati päästä MacDonaldsiin, niin käytiin sitten Mäkissä Sveitsin Bellinzonassa. Mitenkä kallista!! Ketsuppikin oli maksullista!


Italian puolelle päästyämme maisematkin alkoivat muuttumaan. Kasvillisuus oli selvästi muuttunut ja vuoret muuttuivat tasaisemmiksi kummuiksi ja alavammaksi maaksi. Moottoritielle tultaessa tie leveni monikaistaiseksi maiden välistä tullaus- ja tiemaksu aluetta muistuttavaksi paikaksi. Pömpelistä painettiin nappia ja saatiin lippu. Moottoritieltä poistuessamme oli toinen samanlainen paikka, jossa miehitetyihin kopeihin maksettiin moottoritien käytöstä lipun mukaan.

Ajettiin Leccoon, Como järven rannalle. Luultiin että Lecco oli pienehkö kaupunki, ja niinhän se taisi ollakin Italian mittakaavassa ja Milanoon verrattuna. Mutta Heikkiä alkoi ratissa ahdistamaan, kun väsyneenä monen tunnin ajon jälkeen piti etsiä parkkipaikka Leccon keskustasta. Onneksi sellainen löytyi kuitenkin nopeasti. Heikki jäi autoon päiväunille ajorupeaman jälkeen ja me lähdettiin Williamin kanssa tutkimaan Leccoa ja etsimään pitseriaa johon menisimme syömään. Käveltiin rantaa pitkin ja kävelykatua, ihmeteltiin maisemia ja upeitä rakennuksia parvekkeineen ja monia putiikkeja ja Italialaista tunnelmaa, joka oli selvästi aistittavissa ihmisten pölöttäessä nopeaa Italiaa, kahvin tuoksuessa ja nuorien naisten poltellessa tyylikkäästi savukkeita.

William osti frosty yogurtin ja kielimuurin johdosta hän sai kuitin, vaikkei halunnutkaan ja kolme lusikkaa, vaikka ilmoitti yhden maistelulusikan riittävän. Voi kun tuon tilanteen olisi saanut filmille !!




 Haettiin Heikki autosta, jossa hän oli täydessä unessa epämukavan näköisessä asennossa poikittain penkeillä. Suunnattiin pitsalle. Ja ai että, miten hyvää!!! Nukkumapaikkaa lähdettiin etsimään ylenpää kaupungin laitamilta aivan liian kapeita kujia pitkin (minä ratissa, iik!). Navigoitiin kiipeilykohteen parkkikselle aivan omakotitalojen viereen. Hieman epäilyttävä yöpaikka. Naapurin koirakin haukkui meitä hetken ja oltiin Heikin kanssa jo varmoja, että kohta tulee häätö. William oli luottavainen Italialaisia kohtaan. Hänen kokemuksen mukaan täällä oli helppo turistien olla ja yöpyä missä sattuu. Sveitsissä "villiä" yöpymistä katsotaan aika pahalla.

Siinä me sitten nukuttiin kenenkään häiritsemättä koko yö ja aamukin venähti hieman pitkäksi, kun Williamia torkutti. Olimme suunnitelleet aamiaisen kahvilassa ja pyörimistä kaupungissa ennen kuin jättäisimme Williamin Leccon juna-asemalle. Todettiin nimittäin, että ei haluttu lähteä Italian suurkaupungin ruuhkaan pakettiauton kanssa, joten William sai luvan kulkea junalla Milanoon. Löydettiin itsemme kahvilaan, josta ei näyttänytkään saavan kuvittelemiamme aamupalacroisantteja ym. Tilattiin kuka kahvia, kuka kaakaon ja jotkin leivokset. Noh, aamupalahan tämäkin. William pakkasi tavaransa ja saatettiin Vilperi juna-asemalle. Autoon ilmeistyi nyt lisää tilaa, joka oli meille helpotus.



Tässä kohtaa tiet erkanivat. Ehkäpä näemme Williamin vielä joskus jossakin!
Käytiin Heikin kanssa viiniostoksilla ja suunnattiin autonnokka kohti Arcoa, jossa liittyisimme Maijan ja Antin seuraan. Maija ja Antti olivat lentäneet Saksaan, josta vuokra-autolla he ajelivat Italian Arcoon kiipeämään. Heidän alkuperäinen suunnitelma oli kiivetä Itävallassa, mutta sateet ajoivat Arcoon.

Treffattiin parkkipaikalla ja lähdettiin valloittamaan vanhan linnan rauniota kukkulan päälle.


Aloeverakasveilla oli kokoa!


 Kaupingin ylle avautuvat maisemat ja raunioiden näkeminen läheltä riitti meille, ei maksettu päästäksemme raunioalueelle kiertelemään. Palattiin autoille ja mentiin Maijan ja Antin vuokraamalle asunnolle. Saatiin jäädä sinne Heikin kanssa yöksi. Tehtiin hyvää ruokaa ja vietettiin iltaa. Jos haluat päästä illan tunnelmaamme musiikin kautta, niin tätä kuunneltiin repeatilla: https://www.youtube.com/watch?v=3-SLsUr8f4o

Seuraavana päivänä oli välipäivä kiipeilystä. Oltiin suunniteltu patikkaretki lähistölle. Kun saavuttiin lähtöpaikalle, oli jo aikainen lounasaika ja meillä oli melko pienet eväät mukana. Noh, näillä mennään. Hetken polkua käveltyämme polku yhdistyikin tielle ja oltiin äimänä, että mitä nyt. Tutkittiin karttaa ja kännykkää. Ja päädyttiin siihen että vaikka ei oltu varmoja olinpaikastamme, emme olleet oikealla lähtöpaikalla, ja nyt kannatti vielä kääntyä autoille ja ajaa perille asti asfalttitietä ylös. Ja kyllä muuten kannatti, olihan sitä matkaa vielä!

Auto parkkiin ja patikalle! Reitti oli ympyrälenkki, jonka ensimmäinen kolmannes alkoi jo puuduttamaan kulkijaa. Kaunis keväinen vehreys oli ihanaa seurattavaa kylläkin. Loputtomalta tuntuneen metsäosuuden jälkeen maisemat avartuivat hetkeksi, kun päästiin vanhan maatilan miljööhön. Tästä ympyrälenkkimme teki pian ulommaisen kurvinsa ja noustiin reitin korkeimmalle kohdalle. Polku johdatti meidät käytännössä suoraan kielekkeelle! Tästä alkoi todellinen wau-elämys. Sää oli kovin pilvinen eikä paikoin alas nähnyt juurikaan. Välistä pilvet antoivat tilaa ja kamerat lauloivat, tietenkin.

Hetken aikaa polku seurasi jyrkänteen reunaa tarjoillen maisemiaan kauas alas laaksoon, kunnes alkoi laskunsa ja paluun takaisin kohti lähtöpaikkaamme. Yhdessä vaiheessa meitä vastaan käveli mies. Ohitettiin toisemme hiljaisuuden vallitessa, varovasti toisillemme nyökäten. Hetken jälkeen nauratti. Hänen täytyi olla suomalainen!



Tuonne kuusikkoon teki Senjan sisäisen lapsen mieli kirmata piilosta leikkimään!





Patikan jälkeen meillä oli melkoisen kova nälkä. Ajettiin alamäkeen kaupunkiin ja mentiin pitsalle. Kierreltiin Arcon kujia ja siellä olevia outdoor ja kiipeilyliikkeitä. Arcossa käy todella paljon kiipeilijöitä ja sen kyllä huomasi katukuvassa ja kauppojen valikoimassa. Innostuttiinpa Heikin kanssa hieman shoppailemaankin. Käytiin samalla kaupunkireissulla vielä toisen kerran ulkona syömässä. Pitsaa, pastaa, lasagnea, kuka mitäkin Italian herkkuja.

Oltiin vielä toinen yö Maijan ja Antin vuokrakämpässä. Aamulla pakattiinkin kaikki tavaroitamme, tästä jatkui meidän matka pikkuhiljaa kohti kotimaata ja Maijalla ja Antilla parin kiipeilypäivän jälkeen myös kohti vuokra-auton palautusta ja lentoa Suomeen.

Tiemme siis erkanivat. Lähdettiin Heikin kanssa kiipeämään lähelle köyttä. Heikin ulkoköysikauden aloitus siis. Arcon kivenlaatu osoittautu todella lasiseksi. Etenkin helpommat ja suositummat reitit olivat todella lasittuneita ja kiipeily ei kuulemma ollut kovin nautinnollista. Onneksi en ollut itse kiipeilykunnossa, olisin varmaan vaan liukunut seinältä hikikäsieni kanssa alas ilman minkäänlaista pitoa.

Taivaalta alkoi tulla vesipisaroita ja siirryttiin toiselle sektorille, luolaan. Pelkkiä vaikeita reittejä. Pari, jotka olisivat olleet Heikille mahdollisia, olivat alusta liian kosteita, eikä märkiä otteita pystynyt sivuuttamaan. Päädyttiin syvemmälle ihmisen aikanaan kovertamaan luolaan, kunnon kattoreitille! Greidiltään 8A, ei ajateltu Heikin pääsevät paria pulttia pidemmälle, mutta sinne se kiipesi pulttiväli kerrassaan koko kattopätkän! Siis osissa tietenkin, klipin jälkeen aina köydessä lepäillen.

Majapaikan kattoikkunasta nähtyä



Ajettiin jonkun matkaa poispäin Arcosta ja etsittiin yöpaikka. Nukuttiin yö pakussa parkkipaikalla, jokin linna toisella puolellamme vähän matkan päässä ja vuorenseinämät laakson toisella puolella. Aamupalan jälkeen suunnattiin kiipeilypaikalle. Olin kuskina, ja tie joka vei meidät vähän matkaa päätieltä ylöspäin kiipeilykalliolle, oli aivan liian kapea ja hyvin jyrkillä mutkilla varustettu. Parkkilevike tuli vastaan, mutta kieltäydyin ajamasta pakua parkkiin siihen hiekkakummulle, joka oli mielestäni liian lyhyt pakulle. Käsijarru tappiin siihen mäkeen ja kuskin vaihto. Heikki sai auton hienosti spottiin. Heikki myös ajoi pois paikalta.

Täältä herättiin

Heikin ottama kuva reitin topista. Itse näin siis tämän maiseman vain kuvana.
Kiipeilyiden jälkeen ajettiin jonkun matkaa pohjoiseen ja käytiin vielä viimeisen kerran Italian puolella pitsalla. Auki olevan pitsapaikan löytäminen olikin sitten haastavaa. Päädyttiin johonkin kaupunkiin ensin etsimään parkkiruutua jonkun aikaa. Sitten käveltiin keskustan tuntumaan ja etsittiin ravintoloita. Kaikkialla vietettiin siestaa. Tai sitten paikkoja ei vaan oltu vielä avattu. Löydettiin pieni pitseria jossa meille ei suostuttu tekemään oikeita pitsoja, joten ostettiin jotkin sisäänleivotut pitsapalat ja nautittiin ne. Hyviä oli kyllä nekin. Seuraavaksi käytiin hakemassa jäätelöt. Ja vielä hetken mielijohteesta käytiin kahvillakin!

Heikki tykkäsi maistella täällä espressoja vertaillen niitä Ladeon vastaavaan. Heikille siis tuplaespresso ja minulle muistaakseni cafe latte. Ei oikein tajuttu mitä meiltä kysyttiin, luultiin varmaan että tarkoittivat odotammeko kahvien valmistumista tässä tiskillä. Mutta kysymys olikin kuulunut, nautimmeko kahvit tiskillä vai pöydässä. Tiskillä seisten juotu kahvi oli halvempi kuin pöytiin tarjoiltuna.

Käveltiin autolle samalla valmistautuen henkisesti pitkään ja uuvuttavaan asfalttimarssiin!! Nyt oli nimittäin se aika reissusta, että aikaa ei enään ollut yhteenkään pidempään pysähdykseen, mitä nyt yritettiin Itävallan puolella etsiä Innsbruckin mäkihyppytornin kupeesta paria boulderkiveä, todeten, että ne olivat kurjan näköisiä reittejä.

Matkalla Italiasta Itävaltaan ja Itävallan läpi maisemat olivat silmiä hivelevän ylväitä! Seurattiin navigaattorista välillä korkeuttamme. Noustiinpa lumirajalle asti. Tiet olivat kuitenkin hyvässä kunnossa ja meidän suuntiin liikennekin luisti koko ajan. Vastaan tuli yhdessä vaiheessa ruuhkautunutta liikennettä, autot matelivat jonossa kohti Italiaa. Mikä lie oli joukkovaelluksen syy? Autonikkunaräpsyjä tuli napsittua ja niitä tässä nyt teille tarjoilen:


Dolomiitit ohitettiin vaan

Innsbruckin mäkihyppytorni!
Itävallasta siirryttiin Saksan puolelle ja jätettiin hyvästit Alpeille. Katseltiin taustapeilistä vuorten siluetteja päivänvalon jo huvetessa. Ajettiin ja ajettiin. Saksassa tiet olivat jälleen hyvässä kunnossa. Nukuttiin jossakin moottoritien varren taukopaikalla ehkä noin viisi tuntia. Aamupala rutiinilla ja ajo jatkui.

Sunnuntain aikana ajettiin Saksa loppuun, Puolan läpi, Liettuan läpi ja jossakin vaiheessa vuorokauden vaihduttua Latvian läpi Viroon. Oltiin arvioitu ajankulu hieman pieleen, sillä sunnuntain ja maanantain välistä yötä ei ollut enään vara nukkua. Navigaattori kertoi saapumisaikamme Tallinnaan olevan tällä vauhdilla maksimissaan pari tuntia ennen lauttamme lähtöä. Toivottiin että tiet olisivat hyvässä kunnossa ja ajo sujuisi sulavasti loppuun saakka.

Tämä reittivaihtoehto Puolan, Liettuan ja Latvian kautta ei ollut niin paha kuin olimme luulleet. Tiedettiin että tiet olivat huonommassa kunnossa kuin Saksassa, mutta teitä paranneltiin ja moottoritietä oli rakentumassa pitkälle pätkälle.

Vuoroteltiin ajovuoroja. Matka oli todella pitkä ja puuduttava. Onneksi tiet olivat välillä sen verran pienempiä, että nähtiin katsella maalaismaisemia ja paikallisia asumuksia, toisin kuin Saksassa, joka oli pelkkää moottoritietä. Tosin ei voi väittää ettäkö tietäisimme mitään näistä maista, tämä oli todellinen ohiajo! Jossakin vaiheessa yöllä pissatauolla ja kuskin vaihdossa näin jotakin auton valokeilassa, kun oltiin lähtemässä liikkeelle. Näytti suklaalevyltä. Kävin katsomassa ja kyllä, maassa oli koskematon, iso suklaalevy. Otin sen mukaan ja tutkailtiin hieman. Näytti olevan ehjä, eikä yhtään illan kostuttamakaan. Varmaan juuri äskettäin joltain pudonnut. Syötiin se.

Viron puolella aamu alkoi sarastamaan ja matkakin luojan kiitos loppumaan. Ajettiin Tallinnassa suoraan lauttajonoon! Ei tarvinnut odottaa puoltakaan tuntia, kun laivaa alettiin jo lastaamaan. Että sellainen ajoitus sitten, ei yhtään viime tippaan, ei?!

Lautassa Heikki nukahti välittömästi ja nukkui sikeästi. Perillä Helsingissä navigoitiin Mikon kämpälle hänen tavaroitaan palauttamaan. Nälkäämme haimme pitsat. Vertailun vuoksi.