Koskenlaskua ja uintia

Eräänä marraskuisena päivänä kotopuolessa Anjalassa ollessamme päätettiin vierailla Ahvion Martinkoskessa. Mukana oli Heikin uusi vanha koskikajakki, oli saanut työtoveriltaan, jolla ei sille ollut enää käyttöä. Meidän omat koskarit olivat Lahdessa uimahallilla säilössä, niille kun tulee aina sunnuntaisin käyttöä Vesisamoilijoiden allasvuoroissa. Tehtiin sitten vuodenaikaan nähden vähävetisen Kymijoen rannalla jako: Heikki paattiin ja Senja uimaan. Kuivapuvut ylle ja jokeen molskis! Lähdettiin Martinkosken yläpuolelta suvannosta liikkeelle, uimarilla eli minulla oli jännä paikka, ehdinkö räpiköimään keskelle virtaa ennen kuin virta vie koskenniskalle. Vasenta laitaa olisi ollut inhottava tulla alas kivikossa kolistelen. Helposti ehti, joskin lämmin tuli. Sitten vaan kelluen selällään jalat edellä kohti tyrskyjä, JEE! Ensimmäiset kookkaimmat aallot eivät pärskineet, niistä vain mentiin vuoristoradan tavoin yli. Sitten koski jatkui epäsäännöllisenä aaltojen pärskeenä. Syvälle ei vajoamaan päässyt, kun kuivapuvun sisälle oli jättänyt ilmaa -> kellutti sekä lisäsi lämmittävyyttä hurjasti. Lisäksi melontaliivit kelluttivat hyvin. Naamalle pärskyi silti vettä. Vaan hauskaa oli. Heikki, joka oli laskenut edeltä kajakillaan akanvirtaan odottelemaan, meloi hakemaan minut pois virrasta.

 Tottahan sitä piti yhdessäkin koski uida alas. Heikillä tuli vedessä kylmä, hän kun oli varustautunut koskimelontatouhuun, jossa kuivapuvun kanssa tulee kelillä kuin kelillä kuuma. Itse olin pukenut kuivapuvun alle lämpimästi päälle ja ainoa mistä palelin oli kädet. Liian ohuet neopreenihanskat tähän touhuun.

Huomattiin, että jos innostuu kameran kanssa leikkimään silloin, kun pitäisi jo olla uimassa kohti akanvirtaa, uintimatka kasvaa yllättävän nopeasti. Ja että uiminen täydessä melontavarustuksessa ei käy kovin nopeasti, eikä myöskään helposti.

Akilleksen kuulumiset

No olenko minä nyt sitten parantanut asennettani ja alkanut toden teolla huoltamaan akillesta? Olen minä ainakin petrannut. Vieläkään ei olla päästy täydelliseen rytmiin, siksipä juuri äsken kirjoitin itselleni akilleen kuntoutusohjeman jonka laitoin seinälle. Kolmesti päivässä venytystä pohkeille sekä akilleksille ja päälle vielä kipeän jalan eksentriset harjoitteet (korokkeelta päkiän varassa laskeutuminen kantapää mahdollisimman alas, toisen jalan varasassa takaisin lähtöasentoon). Siihen lapulle minä nyt sitten merkkaan aina kun harjoitus on tehty, ja ISOLLA punakynällä jos jäi tekemättä. Ja ai että minkä rangaistuksen itselleni juuri keksinkään, hähää! Jokaisesta tekemättömästä tai vajavaisesta harjoituksesta rangaistukseksi tulee 1kk karkki ja herkkulakkoa. Tai no, eipä tuo ole paha, ko en paljoa herkkuja syö, hehehe.

Tässä akilles nyt:

Liilahtava. Aika hillityn värinen nyt, on joskus paljon räikeämpi. Tuo pallura tuossa on pieni haava, jonka sain aikaiseksi noin kolme kuukautta sitten sohaisemalla kynnellä siitä palan ihoa pois. Ei ole vieläkään parantunut, johtuuko sitten siitä, että tulehdus estää muidenkin asioiden paranemista?

Huomasin tänään aamupalaa syödessäni, että tunnen istuinluuni kovaa penkkiä vasten selvästi. Ei ole normaalia. En tiedä juuri tämänhetkistä painoani, mutta siitä päivästä kun akilles alkoi rajoittamaan, tai siis estämään liikkumistani, minulta on lähtenyt ainakin 5 kiloa painosta pois. Monilla liikkumattomuus aiheuttaisi varmasti painon nousua? Syy painon alenemiseen minulla on lihasmassan katoaminen! En ole pystynyt juoksemisen lisäksi myöskään käymään salilla: kyykytkin rasittaa akillesta. Laitteita voisin tietysti tehdä, mutta kun on tottunut tekemään punttia vapailla painoilla, ei laitteet oikein houkuttele. Ja nyt kun en ole enää Vierumäellä, pitäisi salillakäynnistä maksaa.. ei siis ole inspiroinnut minua. Ja koska en liiku, ei myöskään ruokahalu ole entisellään. Käsissä on lihakset säilyneet, kenties kehittyneetkin leuanvetojen myötä, mutta jalat ovat kuihtuneet olemattomiin. Eihän minulla ikinä ole sellaisia pikajuoksijan tanttareisiä ollutkaan, mutta lihaksia silti! Nyt farkut, jotka ennen olivat kauttaaltaan tiukat, ovat selvästi väljemmät takamuksesta, reisistä ja pohkeista.

Jos tästä pitää hyviä puolia hakea, niin leuanvedothan luistaa! Käsissä lihaksisto säilynyt ja muusta vartalosta paino minimissä. Sitten kun akilles on terve, niin keho on myös aika hyvässä tikissä kiipeilyä ajatellen. Mutta mie en halua tietää kuinka huono mun juoksukunto on! Nopeus varmaan säilyy sillä perustasollaan, mutta kestävyyskunto! Vaatiikin sitten kärsivällisyyttä lähteä totuttelemaan lenkkeihin, kun sykkeet tulee pamppailemaan taivaissa ihan peruskestävyysvauhdeissa, tai näin voisin ainakin kuvitella..

Niin, ja olempa saanut ranteeseeni jännetupintulehduksenkin! Heitin muutaman kerran keihästä vasurilla, ni eiköhän se siitä sit ärtynyt. Laittakaa joku mut pakkopaitaan jooko!

Melonta on nastaa!

Pieni väylä Kymijoelta Tarkjärvelle (Vastila/ Metsäkylä)

Tuo avomies huitelee merellä melontapuuhissa, niin ajattelin fiilistellä melonta-aiheella. Tänä kesänä ei ole tullut juurikaan omia melontareissuja heitettyä. Syynä akilles, jolle olen yrittänyt antaa mahdollisuuden levätä. Ja oikeastaan melonta, vaikka hassulta saattaa kuulostaa, ärsyttää tulehtunutta akillesta siinä missä kävelykin. Oikeaoppisessa melontatekniikassa kun painetaan päkiällä jalkatukea aina samalta puolen melanvedon kanssa. Omia reissuja taitaa olla vain kaksi: Heikin kanssa Kotkan merellä pari päivää käytiin harjoittelemassa NIL:n sea kayak guide tutkintoa varten keväällä ja kesällä kaverin kanssa yönyli reissulla Heinolan ja Vuolenkosken vesillä. Ainiin, käytiin me isän kanssa tutustumassa kajakein reittiin Mäntyharju (Miekankoski) - Repovesi (Hillosensalmi), joka sitten melottiin asiakasryhmän kanssa avokanootein. Isän kanssa oltiin yötä teltassa Haukkavuoren lähettyvillä, ryhmän kanssa Linkkumylly nimisessä bed and breakfast paikassa. Suosittelen tuota Linkkumyllyä! Upea, idyllinen ja viehättävä paikka.

Muutoin melontakilometrejä on kertynyt muutamasta SeikkailuviiKarin melonnanohjauksesta Kymijoella ja Repovedellä sekä Vesisamoilijoiden alaisuudessa vedetyistä yritys- ja koululaismelonnoista Lahden Joutjärvellä ja Vesijärvellä. Pääsimpä vetämään yhden melonnan peruskurssinkin. Hyvä että kertyy ohjauskokemusta, nyt vaan tarttis lisää sitä omaa melontaa ja etenkin pelleilyä kovemmissa keleissä, jotta pääsee kehittymään varmemmaksi. Hankin oman kajakin keväällä 2012, Perception Essence 16, Welhonpesän mallikajakkina toiminut (siksi tarrat) merikajakiksi luokiteltava menopeli. Viime syksynä tuli hankittua myös koskikajakki, kun halvalla löytyi. Tuollainen Pyranha s6. Sillä on tullut puljailtua ihan liian vähän. Ahvionkoskessa pari kertaa ujosti työnnelty koskarin keulaa aaltoihin. Tässä kotona Lahden Tonttilassa on rantaan (Joutjärvi) matkaa sata metriä, siis loistava mahdollisuus päästä tyvenelle pyörittelemään koskaria, mutta minut on tainnut lannistaa akilles tässäkin hommassa. Tai jostain syystä ei ole vain huvittanut. Heikki se on osannut minua paremmin ottaa ilon irti koskikajakista. Ehkä nyt Vesisamoilijoiden allasvuoroilla uuteen nousuun. Käsieskimo hallintaan ja itseluottamusta kehiin!

Ensi kesänä, kun minun akillesjänne ON KUNNOSSA (ette usko kuinka hajonnut on tämä tyttö jos ei ole), aion ottaa ilon irti niin melonnasta kuin kaikesta muustakin liikunnasta ja urheilusta! Voi miten olisikaan mahtavaa pakata kajakkiin parin viikon tavarat ja lähteä tutkiskelemaan Päijännettä tai Saimaata. Sen jälkeen sitten Suomenlahtea/ Ahvenanmaata taikka Norjan rannikoita?! Vielä tämän syksyn taikka ensi kevään retki voisi olla Vuohijärveltä Verlan kautta Kymelle. Myös Väliväylä kokonaisuudessaan ois kiva meloa lävitse. Vaan seuraaviin kuviin ja tunnelmiin!

Juolasvedeltä

Näkymä Sarkavedelle Linkkumyllyn saunan ovesta

Lehmät ihmettelivät meitä Heinolan reissulla

Suuri-Pisissä Virolahden merellä oli toukokuussa sumuinen aamupäivä

Elämä on seikkailu, mutta joskus se vaatii kärsivällisyyttä...

"Ois tylsää, jos elämä ois tylsää", sanoi Heikki kerran meidän seikkaillessa kiipeilykallioilla. Niin, elämästä tosiaan saa mielekästä silloin, kun tekee asioita, joista pitää, asioita, jotka saavat iloiseksi. Mutta entä sitten, kun tuleekin jokin este? Joudut luopumaan elämäsi seikkailuista väliaikaisesti? Etsitkö korvaavia seikkailuita? Löytyikö?

Minulle urheileminen ja liikkuminen on hyvin tärkeää. Pienen ikäni minä hiihdin ja yleisurheilin. Yleisurheilu oli minulle yläasteella ja lukiossa elämän suola. Tahdoin olla yleisurheilija, nautin siitä. Vierumäellä motivaatio alkoi rakoilla, aikaa ei ollut säännölliseen treenaamiseen tai toisin sanoen tein valintoja, jotka johtivat siihen, etten voinut keskittyä täyspainoisesti yleisurheiluun. Yu rajoitti elämää. Rullaluistelulenkki? Ei, juoksija juoksee. Parin viikon roadtrip? Ok, mut siin meni sit kesän kilpailkausi. Rakastin yleisurheilua, mutta minussa eli seikkailija sisällä. Nyt jälkeen päin ajateltuna olin kahleissa silloin, kun omistin vapaa-aikani yhdelle lajille. Ja nyt jälkeen päin ajateltuna ja hieman oppia saaneena ärsyttää, että omistin niin monta vuotta yleisurheilulle, mutten silti tehnyt asioita riittävästi, jotta olisin voinut oikeasti kehittyä hyväksi! Tästä aiheesta taidankin kirjoittaa erikseen, "katkeroitunut entinen yleisurheilija"... Niin, nyt olen vapaa tekemään mitä haluan. Voin rullaluistella, voin meloa, voin lähteä vaikka viikon vaellukselle ilman ahdistavaa tunnetta, että tämä on pois juoksemiselta!

Vierumäellä löysin itsestäni seikkailijan. Rakastuin outdooriin. Kiipeily ja melonta tulivat elämääni. Yleisurheilua en silti unohtanut, enkä tule ikinä unohtamaankaan. Sitä on ihana vetää piikkarit jalkaan ja mennä novotanille juoksuvetoja pyrähtelemään trikoot jalassa. Juosta... Viime maaliskuussa, eli kuusi kuukautta sitten, lähdin Anjalasta kävelemään rinkka selässä pakkasilmaan. Olin saanut päähänpiston: kävellä 50 kilometriä! Testinä, onko se mahdollista, ja ehkä samalla harjoituksena tulevia vaelluksia varten. Anjalasta Liikkalan kautta Sippolaan, sieltä Uttiin ja vielä Kouvolan keskustaan. Pystyin, mutta huonoin seurauksin. Akillesjänteeni tulehtui. Ja se vain pysyi tulehtuneena. Nyt on mennyt puoli vuotta, eikä akilles ole vieläkään kunnossa! En pysty juoksemaan, liika käveleminen rasittaa, samoin pyöräily. En saa liikkua! Minä saan jo viikon liikuntatauosta vieroitusoireita! Puoli vuotta ja edelleen jatkuu... Ovat hieman seikkailut jääneet. Tuntuu, ettei voi elää niin kuin haluaisi. On tätä masenneltu ja itketty ja saanpa omaa tyhmyyttänikin syyttää, kun en tajunnut heti alusta asti antaa jalalle täyslepoa, vaan kävin keväällä kiipeilemässä. Ja laiskuus, siinä toinen pahe. Lääkäri antoi ohjeet tehdä eksentrisiä harjoitteita jalalle. Teinkö? Hyvin laiskasti. Nyt kun akilles meni todella pahaan kuntoon reilu viikko takaperin, narisi ja teki kipeää astua, kävin jälleen lääkärissä. Ajattelin, että nyt on leikkauskunnossa. Päivän lepo kuitenkin vei narinan mennessään ja lääkäri antoi tehtäväksi vain venytellä akillesta ahkerasti. Ja kuinka äitikin on tuosta venyttelystä puhunut jo keväällä. Ja osaa muuten siitä nyt muistutella. Miten sitä on niin saamaton??!

Olen lukenut kirjoja, olen opetellut kutomaan villasukan, olen kasannut tuhannen palan palapelin. Olen vetänyt leukoja. Mutta en minä pysty itseäni viihdyttämään kylliksi korvaavalla tekemisellä. Vai onko mulla pään sisällä jotakin vikaa? On niin helppo antautua tekemättömyyden kierteeseen, masennella peiton alla ja unohtaa kuntouttaa akillesta. Sehän ei auta sitten yhtään mihinkään! Nyt tarvitaan päättäväisyyttä. Olen antanut akilleksen liiaksi rajoittaa olemistani. Voinhan minä edelleen tehdä lihaskuntoa, vedellä leukoja, riippua sormilaudassa ja venytellä, eihän akilles siitä suutu! Kuinka voisinkaan oikeasti päästä hyvään lihaskuntoon ja helposti. Ja sitten, kun akilles taas sen sallii, voin aloittaa juoksemisen ja kiipeilyn ihan kelpo pohjalta. Kaikki on loppujen lopuksi asenteesta kiinni. Omani on ollut hukassa. Nyt täytyy ryhdistäytyä. Minullahan on kuitenkin asiat todella hyvin: olen muuten terve, akilles kyllä paranee aikanaan, on ruokaa, kämppä ja töitä sekä aivan ihana avomies!