"Ois tylsää, jos elämä ois tylsää", sanoi Heikki kerran meidän seikkaillessa kiipeilykallioilla. Niin, elämästä tosiaan saa mielekästä silloin, kun tekee asioita, joista pitää, asioita, jotka saavat iloiseksi. Mutta entä sitten, kun tuleekin jokin este? Joudut luopumaan elämäsi seikkailuista väliaikaisesti? Etsitkö korvaavia seikkailuita? Löytyikö?
Minulle urheileminen ja liikkuminen on hyvin tärkeää. Pienen ikäni minä hiihdin ja yleisurheilin. Yleisurheilu oli minulle yläasteella ja lukiossa elämän suola. Tahdoin olla yleisurheilija, nautin siitä. Vierumäellä motivaatio alkoi rakoilla, aikaa ei ollut säännölliseen treenaamiseen tai toisin sanoen tein valintoja, jotka johtivat siihen, etten voinut keskittyä täyspainoisesti yleisurheiluun. Yu rajoitti elämää. Rullaluistelulenkki? Ei, juoksija juoksee. Parin viikon roadtrip? Ok, mut siin meni sit kesän kilpailkausi. Rakastin yleisurheilua, mutta minussa eli seikkailija sisällä. Nyt jälkeen päin ajateltuna olin kahleissa silloin, kun omistin vapaa-aikani yhdelle lajille. Ja nyt jälkeen päin ajateltuna ja hieman oppia saaneena ärsyttää, että omistin niin monta vuotta yleisurheilulle, mutten silti tehnyt asioita riittävästi, jotta olisin voinut oikeasti kehittyä hyväksi! Tästä aiheesta taidankin kirjoittaa erikseen, "katkeroitunut entinen yleisurheilija"... Niin, nyt olen vapaa tekemään mitä haluan. Voin rullaluistella, voin meloa, voin lähteä vaikka viikon vaellukselle ilman ahdistavaa tunnetta, että tämä on pois juoksemiselta!
Vierumäellä löysin itsestäni seikkailijan. Rakastuin outdooriin. Kiipeily ja melonta tulivat elämääni. Yleisurheilua en silti unohtanut, enkä tule ikinä unohtamaankaan. Sitä on ihana vetää piikkarit jalkaan ja mennä novotanille juoksuvetoja pyrähtelemään trikoot jalassa. Juosta... Viime maaliskuussa, eli kuusi kuukautta sitten, lähdin Anjalasta kävelemään rinkka selässä pakkasilmaan. Olin saanut päähänpiston: kävellä 50 kilometriä! Testinä, onko se mahdollista, ja ehkä samalla harjoituksena tulevia vaelluksia varten. Anjalasta Liikkalan kautta Sippolaan, sieltä Uttiin ja vielä Kouvolan keskustaan. Pystyin, mutta huonoin seurauksin. Akillesjänteeni tulehtui. Ja se vain pysyi tulehtuneena. Nyt on mennyt puoli vuotta, eikä akilles ole vieläkään kunnossa! En pysty juoksemaan, liika käveleminen rasittaa, samoin pyöräily. En saa liikkua! Minä saan jo viikon liikuntatauosta vieroitusoireita! Puoli vuotta ja edelleen jatkuu... Ovat hieman seikkailut jääneet. Tuntuu, ettei voi elää niin kuin haluaisi. On tätä masenneltu ja itketty ja saanpa omaa tyhmyyttänikin syyttää, kun en tajunnut heti alusta asti antaa jalalle täyslepoa, vaan kävin keväällä kiipeilemässä. Ja laiskuus, siinä toinen pahe. Lääkäri antoi ohjeet tehdä eksentrisiä harjoitteita jalalle. Teinkö? Hyvin laiskasti. Nyt kun akilles meni todella pahaan kuntoon reilu viikko takaperin, narisi ja teki kipeää astua, kävin jälleen lääkärissä. Ajattelin, että nyt on leikkauskunnossa. Päivän lepo kuitenkin vei narinan mennessään ja lääkäri antoi tehtäväksi vain venytellä akillesta ahkerasti. Ja kuinka äitikin on tuosta venyttelystä puhunut jo keväällä. Ja osaa muuten siitä nyt muistutella. Miten sitä on niin saamaton??!
Olen lukenut kirjoja, olen opetellut kutomaan villasukan, olen kasannut tuhannen palan palapelin. Olen vetänyt leukoja. Mutta en minä pysty itseäni viihdyttämään kylliksi korvaavalla tekemisellä. Vai onko mulla pään sisällä jotakin vikaa? On niin helppo antautua tekemättömyyden kierteeseen, masennella peiton alla ja unohtaa kuntouttaa akillesta. Sehän ei auta sitten yhtään mihinkään! Nyt tarvitaan päättäväisyyttä. Olen antanut akilleksen liiaksi rajoittaa olemistani. Voinhan minä edelleen tehdä lihaskuntoa, vedellä leukoja, riippua sormilaudassa ja venytellä, eihän akilles siitä suutu! Kuinka voisinkaan oikeasti päästä hyvään lihaskuntoon ja helposti. Ja sitten, kun akilles taas sen sallii, voin aloittaa juoksemisen ja kiipeilyn ihan kelpo pohjalta. Kaikki on loppujen lopuksi asenteesta kiinni. Omani on ollut hukassa. Nyt täytyy ryhdistäytyä. Minullahan on kuitenkin asiat todella hyvin: olen muuten terve, akilles kyllä paranee aikanaan, on ruokaa, kämppä ja töitä sekä aivan ihana avomies!
