tiistai 23. joulukuuta 2014

Australia: Epäseikkailuja ja flow-maisemia

Miten meneekään aika nopeasti! Blue Mountainsin jälkeen otettiin pieni kaupunkiloma Sydneyssä. Hieman mentiin jo mukavuusalueen ulkopuolle siinä, kun kaksi julkiseen liikenteeseen ja kaupungin melskeeseen tottumatonta ostavat viikon multitravel-liput Sydneyssä liikkumista varten. Junat ja lautat tulivat tutuiksi ja systeemi olikin helppo. Yleensä päivä alkoi kiipeilyllä noin 20 km keskustasta, paikassa nimeltä Sutherland. Siitä lounas ja PuSu (pullosuihku) taukopaikalla ja auto hervottoman kokoisen hautuumaan parkkiin ja junalle. Keskustassa käytiin käppäilemässä nähtävyyksien ja puistojen luona, hoidettiin shoppailutarpeita pois ja ihmeteltiin ison maailman menoa. Puolet Sydneyläisistä ovat muuten aasialaisia. Sushiakin myytiin joka kadunkulmassa.



Iilit. Iilimadot. Olen tiennyt että en pidä niistä ollenkaan, vaikken ole itse kertaakaan joutunut niiden kanssa kosketuksiin missään. Black Heathin leiripaikassa näin ensimmäiset Australian iilimadot. Heikin varpaiden väliin oli yksi tarrannut kiinni ja tulella se irrotettiin. Seuraavaksi möyri yksi iili Mikon jalassa. Ja sitten, kun olin kenkiä vaihtamassa ja juuri ottanut jalat pois läpäreistä, yksi pieni yksilö hengaili siinä missä minun varpaat hetki sitten oli! Tiedän että kuulostan nyt säälittävältä ylireagoivalta tytöltä, mutta en pitänyt tuosta "läheltä piti" tilanteesta ollenkaan... Ensimmäistä Sydneyn kiipeilypaikkaa kun mentiin katsomaan, boulderkiviä, havaittiin, että täällä kosteanpuoleisessa metsikössä niitä iilejä elelee. Olisiko tuolla ekalla käynnillä Heikin lenkkarista poistettu yksi? Toiseen lähestymiseen varauduttiin sukat lahkeiden päälle vedettyinä. Ahdisti. Tarkkailin lehtistä maastoa haukan katseellani, mutta välistä oli iili kengässä kiinni. Ripaus paniikkia äänessäni huusin Heikin paikalle ottamaan sen pois.


Vielä kolmannen kerran käytiin samassa paikassa, nyt tarkoituksena mennä kiipeämään köysiseinälle, Cathedraliin, hieman alemmas lähelle joenvartta. Oli kuuma mutta minulla oli silti corehousut jalassa ja pitkähihainen päällä. Pari iiliä taas kengässä kiinni ja Heikki pelastustehtävissä. Kun pääsin seisomaan kalliolle jossa näin maan ja pystyin olemaan varma ettei juuri tässä ollut iilimatoja, tunsin olevani turvassa. Kiipeilyinto oli kyllä syöty pois.. Vedin valjaat päälle ja varmistin Heikkiä yhden reitin. Heikin oli tarkoitus kiivetä samaan ankkuriin vievä reitti vierestä ja jätti yhden jatkon ankkuriin. Ensimmäisellä pultilla Heikki totesi, että nykyisessä paikassani olin tiellä köyden kanssa, piti liikkua alemmas, lehtiseen maastoon joka näyttäytyi minulle vaaran alueena. Ensin heitin köysikassin sinne, sitten varovasti tallustin perässä. ÄÄÄ! Siinä oli ensimmäinen, köysikassissa kiinni. Onneksi en ollut koskenut. Heikki tuli alas ja poisti sen. Seisoin paikallani hyvin ahdistuneena ja katselin maata saadakseni varmistuksen että olen turvassa. Heikki kysyi lupaa kiipeämään. Emmin ja tarkkailin vielä maata. "Voinko kiivetä?". Vastasin että kai sie voit.. jonka jälkeen näin ne kaksi noin seitsemän senttiä maasta nousevaa mustaa maailman iljettävistä otusta parin kymmenen sentin päässä minusta, hapuillen ilmaa etsien kinttua johon tarrautua kiinni. Paniikinsekaista kiljuntaa ja Heikin oli tultava alas seinältä. Oikeastaan taisin olla "turvan paikassa" kalliolla ennen kuin Heikki oli edes turvallisesti alas seinältä. Minusta ei todellakaan ollut varmistamaan tuossa mielentilassa. En ole ikinä mennyt noin paniikkiin mistään vastaavasta. Itketti ja puistatti.

Cathedral
Siihen jäi ne kiipeilyt muuten niin hienolla kiipeilykalliolla. Heikki joutui hakemaan yhden ankkuriin jääneen jatkon yläkautta ja irroittamaan vielä pari iiliä lenkkareistani paluumatkalla autolle. Mikä tässä on huvittavinta on se, että yksikään iilimato ei ole tarrannut minua edes ihosta kiinni! Eivätkä ne ole edes myrkyllisiä. Vaan toivottavasti ei tarraakkaan, en tiedä mitä teen siinä tilanteessa. Nytkin olen todella vainoharhainen kävellessämme jossakin lentisellä polulla, varsinkin sateen jäkeen...
Hämähäkitkin ovat paljon mukavampia kuin iilimadot! Ne eivät hamua sinuun kiinni, ne menevät ennemmin karkuun. Kauniita ne eivät kyllä ole. Ja myrkyllisiäkin osa.


Sydneyn jälkeen lähdettiin ajamaan ylöspäin itärannikkoa. Coffs Harbour oli ensimmäinen etappi. Tarkoitus oli käydä kiipeilemässä, mutta aluksi oli hankaluuksia uusien teiden takia. Navigaattori ei tiennyt missä mennään ja oltiin eksyksissä. Löydettiin lopulta oikeaan paikkaan: Sherwood forest roadin alkuun. Tässä vaiheessa oma mielenkiintoni putosi taas pari astetta. Kyltissä sanotiin että neliveto olisi tarpeen. No, lähdettiin koittamaan, minä kuskina. Mutkaista ja nousevaa hiekkatietä, ei paha vielä. Vaan tätä olisi yli 20 kilometriä ennen määränpäätä ja viimeiset kolme kilometriä treiliä! Ja ne treilit olivat keskeltä heinittyneitä kärrypolkuja! Yhdessä ylämäessä ajaa karautin yllättäen vastaan tulevaan sadeveden uurtamaan uraan ja autohan siinä heilui ja Senja pelkäsi. Vaihdettiin sitten kuskia ylämäen päällä, joskaan pelkääjänpaikalla ei ollut yhtään sen helpompi, päin vastoin. Olin ehdottanut muutamaan kertaan kääntymistä ja eteen tullut iso lätäkkö alkoi olemaan jo liikaa. Heikki kävi kepillä tunnustelemassa lätäkön pohjaa ja yli päästiin. Seuraavalla kääntöpaikalla lähdettiin ajamaan onneksi takaisin päin, kiukuttelin sen verran ja edessäkin häämötti jyrkkä ja uurteinen ylämäki.

Fun!? Ei minun mielestä...


Maisemia Forest Roadin varrelta
Brisbanessa sain hermolomaa ötököistä ja epämääräisistä seikkailuteistä. Kiipeilykallio sijaitsi kaupungin keskustassa ja oli valaistu. Tosin jotta ei aiheesta päästäisi liikaa poikkeamaan, niin kyllä minä mukavuusalueeltani pois pääsen täällä Australialaisilla kiipeilykallioillakin helposti. Hiekkaisia ja lipsuvia otteita riitti Brisbanen Kangaroo Pointissa. Mulla hikoaa kädet jo valmiiksi niin paljon että kiipeilyä haittaa, vielä hiekkakuppeja joissa pitäisi roikkua? Täällä oli hiekkaisuuden syynä ylhäältä sateella valuva hiekka, mutta on täällä tätä hiekkakiveäkin, joka murenee itsestään pikku hiljaa, jee! Toinen mistä en pidä, on Aussilaisten tapa pultata jotkin reitit todella harvaan. Ei yhtään helpota liidikammoisen elämää! Ja vasta törmättiin Brooyarissa aivan todella ihmeellisiin ankkureihin..

Brisbanessa oli lautalla ajelu ilmaista!
No olkootkin näin, kyllä tässä oppii ja kasvaa, pikkuhiljaa, se pelon tunne on vaan kurja. Putoamisen pelko. Vaan on täällä hienoja paikkoja nähty monia, kun ollaan kiipeilyn perässä reissattu! Jokainen kallio on omalaatuinen. On huimaavia näköaloja, kummallisia muotoja ja koloja, erilaisia värejä ja erituntuisia materiaaleja. Huikeimpia on ehkä hiekkakivessä juovana esiintyvät kivet, jotka ovat joskus aikojen alussa kovassa paineessa kiinnittyneet paikoilleen.



Elämäni ensimmäinen multipitch reitti Tibrogarganilla

Tällä hetkellä olemme Coolum Beachilla, Gueenslandin osavaltiossa. On meri ja on hiekkaranta. On myös todella kuuma!



Päätetään tämä bloggaus kevennykseen: löydettiin ensimmäinen yleisurheilukenttä Australiasta!!!!! Heittohäkkejä nähty parissa paikassa ja yksi moukaria viskomassakin kerran, mutta tämä oli ensimmäinen juoksurata! Hyppypaikoista ei vielä näköhavaintoja.



tiistai 2. joulukuuta 2014

Australia: Blue Mountains

Syyskuu ja lokakuu menivät Suomessa lähinnä Marraskuun kymmenettä odotellessa. Pojat olivat jo Australiassa ja Heikkiä oli kova ikävä. Elämäni toinen lento lähti siis 10.11. ja seuraavan päivän puolella, yli vuorokauden matkustettuani, olin Sydneyn kentällä ja jonotin malttamattomana pääsyä viimeisistä turvatarkastuksista laukkuhihnalle ja poikia etsimään. Ja siellähän se Heikki oli vastassa, ihan blondina ja ruskettuneena! Epätodellinen olo.. olin nyt sitten Australiassa!!! Pimeyden ja sumun vallitessa ajettiin lentokentältä kaksi tuntia Blue Mountainsille, Blackheathiin ja alas mutkaista tietä pienelle ilmaiselle leirintäalueelle. Vessaan piti ottaa Heikki turvaksi, kun oli hämähäkin seitiä aika paljon ja isoja mustia hämähäkkejä tunnelimaisissa seittikodeissaan.


Tulomatkalla tosiaan en luonnosta muuta pystynyt havainnoimaan kuin tien varsilla kasvavat puut. Nyt aamulla avautui puiden lomista eri ilmansuunnista korkeita kukkuloita paljaine kallioneen. Ooh! Oltiin laaksossa, Megalon Valleyssä. Ensimmäisen viikon kohokohtiin kuuluu ensimmäisen päivän kalareissu Coxs Riverille. Käveltiin Six Foot Trackia kumpuilevaa maalaismaisemaa pitkin, läpi karjalaidunten ja kohti puronvartta. Pojat yllytivät että minun tulisi kävellä edellä, niin ehdin nähdä kaikki polulta karkuun säntäävät otukset. Nähtiinkin matkalla geggoja, kenguruita, perhosia, varaaneja ja sisiliskoja. Purossa oli vesi nyt alhaalla. Riippusilta, heiluvampaa sorttia kuin mihin on Suomessa tottunut (rajoituksella 1 kerrallaan), riippui nyt korkealla puron yläpuolella. Tulva-aikaan käytännöllinen. Nyt pystyi puroa seurailemaan tai sen ylittämään kivillä pomppien. Lähdettiin kohti alavirtaa. Aurinko lämmitti ja pian kirkas vesi alkoi kutsumaan uimareita. Vaan oli meillä toinenkin syy pulahtaa uimasille. Puron altaissa asusteli isoja kaloja ja niitä olivat pojat jo ensimmäisellä tänne suuntautuneella reissulla yrittäneet narrata. Nyt oli tätä hetkeä varten hankittu haavi, siimaa ja koukku. Pojilla tuntui olevan selkeä visio kalapäivällisestä, itseäni kiehtoi enemmän maisemat ja lämpö -Suomen marraskuusta Australian puroon lillumaan, hihi.


Ensimmäisen kala-altaan asukit pääsivät liian hyvään jemmaan kiven alle, siis siirryttiin pienen matkaa alajuoksulle päin. Taas oli isoja vonkaleita uiskentelemassa pienen putouksen jälkeisessä altaassa. Ja jälleen oli kaloilla kivi suojanaan.. vai oliko? Toinen pojista ryömi kiven toiselle puolelle pää edellä kivien muodostamaan onkaloon snorkkeli naamalla, toinen vyötäröä myöten kahlaten tökki kepillä kiven alle kalojen piilopaikkaan. Kun pään työnsi riittävän syvälle, oli näköyhteys kaikkiin piiloihin, joissa kalat pahaa-aavistamatta lymyilivät. Itselleni riitti tässä touhussa katsojanrooli kameran takaa. Kerran hävisi koko Heikki onkalon uumeniin, pelästyin jo että jää sinne jumiin, mutta toiselta puolelta kiveä ilmestyi sitten pintaan. Minua ei saatu houkuteltua kivionkalosukellukseen! Koko kalalauma oli poistunut kiven kätköistä ja nyt niitä piiritettiin nurkkaan. Seuraavassa hetkessä alkoi kiihkeä huuto snorkkelin läpi. Heikillä oli kaksi kalaa kiinni pienen kiven alla! Mikko riensi apuun. Kalat eivät antautuneet kahden miehen käsivoimin. Toinen päästettiin irti ja keskityttiin yhden kalan saalistukseen. Toin haavin ja siiman koukkuineen. Apuvälinein karppi sitten saatiin satimeen ja päivälliseksi oli kuin olikin kalaa!




Kolme viikkoa nyt takana Aussielämää! Ollaan kiivetty paljon, käyty hienoilla look outeilla, hengailtu Blackheathin pikkukylässä ja jumppailtu lasten leikkikentällä. Välistä ollaan käyty isomassa kaupungissa Katoombassa asioilla. Ruoat ollaan tehty itse ja välillä herkutellaan. Jätskin hinta on minulla 150 leukaa. Viimeksi söin jäätelön pari päivää sitten ja siitä edelleen selkä ja kädet kipeänä.. Kiipeilyä täällä tulee tosiaan tehtyä paljon. Alku oli minulle takkuinen, helpot reitit takkuilivat ja liidaaminen pelotti. Mutta ei huolta, tästä alkaa sormet turtumaan ja kiipeilykunto kasvamaan sekä ennen kaikkea luottamusta löytymään. On muuten kalliot täällä hieman erilaisia samoin kuin lähestymiset kiipeilypaikoille. Minua ei yleensä korkeat paikat huimaa, mutta täällä on pariin otteeseen kieli keskellä suuta saanut talsia eteenpäin polkua. Yleensä se kallio ei meinaan ala maaston matalimmasta kohdasta, vaan kaukana alapuolella kumpuilee laakson metsikön vihreät latvukset.


torstai 2. lokakuuta 2014

Hetki menneestä: Pahakuru


Vierumäen liikunnanohjaajaopintojen toisella vuosikurssilla toteutettiin Lapin jakso, johon kuului kolmen päivän hiihtovaellus Hetasta Pallakseen, Ylläs-Pallastunturin kansallispuiston maisemissa sekä Ylläksellä laskettelua. Olihan tuo laskettelujaksokin oikein mukava, pääsi telluihinkin tutustumaan ja treenaamaan reisilihaksia! Mutta se mitä odotin reissulta ja mikä oli minulle mieleenjäävin kokemus, oli juurikin tuo hiihtovaellus. Sitä edeltävillä viikoilla en malttanut kunnolla edes opiskeluun paneutua, kun niin kovin fiilistelin reissua. Muistan erään tentin, jota vieläpä auditoriossa tehtiin.. En ollut lukenut juuri ollenkaan, mutta ajattelin että onhan sieltä tunneilta sen verran jäänyt mieleen, että läpi mennään vaivatta kun kysymyksiin vastailee... Mutta eikös Teppo ollut laatinut yhden ainoan tenttikysymyksen: "Kerro, mitä olet oppinut kurssilta". Piti siis tiivistää koealue referoiden tyhjälle paperille. Aargh! Jos oltaisi annettu johonkin aiheeseen liittyvä kysymys, olisin siihen kyllä tekstiä osannut tuottaa, mutta että yritä nyt muistaa kaikki ne aiheetkin.. Päädyin piirtelemään koepaperiin Lappi aiheisen maiseman hiihtäjineen ja tuntureineen. Kirjoitin Tepolle jotakin siihen, että sori, nyt ei vaan pysty vastaamaan koekysymykseen kun en ole lukenut, mutta tuutkos sie ykkösryhmään hiihtämään meijän kanssa?

Minut mielletään tunnollisena oppilaana, ja miehän menin kysymään heti 5 min jälkeen että koska saa poistua tentistä. "30 min jälkeen". Kun oli puoli tuntia kulunut, länttäsin tyhjän konseptipaperin pöydälle ja koepaperin piirrustuksineen Tepolle ja lähdin ensimmäisenä pois tilasta. Tentin jälkeen tuli kyselyitä koulukavereilta, että mitä sie siihen paperiin olit oikein kirjoittanut, kun Teppo nauroi sen jälkeen kun olit lähtenyt?


Meidät oltiin jaettu kolmeen hiihtoryhmään. Ykkösryhmä oli se "nopein" ja olin toisena naisvahvistuksena ryhmässä. Hetasta hiihdettiin Pahakurulle. Matkalla tunturiylängössä oli lumi paikoin vähissä. Varvikot ja jäätyneet mustikat paistoivat lumen alta ja ladusta ei ollut tietoakaan. Lumi oli kovettunut tuulen muodostamiksi dyyneiksi. Eteneminen ei ollut helpoimmasta päästä ja tuulikin tuiskutti silmiin. Melkein kaikki riisuivat sukset olalle ja etenivät jalkapatikalla. Minusta se ei kuulunut hiihtovaelluksen luonteeseen. Olin ihan fiiliksissä kaikesta, olihan minulle ensimmäinen kerta Lapissa talviaikaan. Eki taisikin tokaista kerran, että on se kun Senjan naamalla vaan paistaa hymy vaikka muuten vallitsee hiljaisuus ja keskittyminen.

Ensimmäinen yö oltiin Pahakurun kodassa kaikki, laverit ja lattia täynnä oppilaita ja yksi opettaja. Toiseksi yöksi saatiin lumikammit valmiiksi ja osa vietti yönsä niissä. Oli minun ensimmäinen yö lumimajoitteessa. Välipäivänä oli tarkoitus alunperin valloittaa Outakka tunturi, muttei aamun "huonon" sään takia lähdetty matkaan. Käytiin me parin innokkaan kanssa läheisellä Pikkuvaaralla. Välipäivän ohjelma muodostui seuraavaksi: aamupäivällä käytiin vierailemassa kakkosryhmän luona Hannukurussa. Olivat osa vielä makuupusseissa. Heillä oli kyllä oltavat, kaminoissa tulet ja patjoilla saivat nukkua.

Pahakurulla sitten alkoi tapahtua: ensin oli vedenhakureissu. Tiedettiin että lähistöllä oli lähde, muttei tarkkan että missä. Vieraskirjassa oli tieto että tuvasta lounaaseen. Jeah, ei kun ämpärit ja pullot mukaan ja suunta lounaaseen. No, viidentoista metrin kantohangen jälkeen alkoi upottaa ja sitten päästiinkin ensimmäisessä kuvassa näkyvälle lipalle. Hieman taidettiin alkuun lapioida lunta ja sitten vaan hyppy tuntemattomaan. Alas päästiin kaikki, mutta alhaalla laaksossa hanki olikin vyötäröön asti! Hetki emmittiin, tai muut taisivat empiä, mutta minusta tässä hommassa ei ollut mitään ihmeellistä, pohraamaan vaan aitakävelytyyliin kohti maaston matalinta kohtaa! Muut lähtivät perään. Työjärjestys löytyi kivasti, mie avasin latua, pari kaveria lapioi lunta polun tieltä ja muut tamppasivat perässä. Eki kirmasi jonomuodostelmassa työskentelevän opiskelijaryhmän ohitse ja ilmoittikin jonkun matkan päässä löytäneensä pienen reiän hangesta: ilma-aukko!

Kohti lähdettä. Jasseri jäi vartioimaan lähtöpaikalle, löydätkö?

Sieltä se lähde sitten paljastui ja säästyttiin lumensulastusrumbalta. Takaisin päin polkukin oli ihan käveltävissä, mutta haasteen muodosti lumilipan kiipeäminen takaisin ylös. Saatiin kuitenkin jonkin sortin portaat iskettyä lähes pystysuoraan seinämään. Loppupäivä rakennettiin kammeja ja keksittiin hyppiä lumilipalta alas, toiset ihan vaan ujosti jaloillee, pojat jopa voltteja! Kakkosryhmästä osa saapui visiitille meidän leiriin (heilläkin toinen yö samassa paikassa). Kun tulivat latua pitkin hiihtäen ja näkivät osan juoksevan vauhtia ja hyppäävän tyhjyyteen ja osan heilumassa lapioiden kanssa lumikammien luona, olivat olleet äimänä että kuinka nuo jaksaa. Pian saatiin kuitenkin Lumirotkohyppyjoukkueeseen heistä vahvistusta.


Hieman viileän lumikammiyön jälkeen jatkui matka kohti Pallasta. Matkalla päästiin / jouduttiin lukemaan hangesta toisten jättämiä viestejä, enemmän tai vähemmän asiallisia. Nammalankurulla pidettiin ruokataukoa ja loppupätkä päästin pitämään vauhtia lumikissabaanalla. Mahtava reissu!

lauantai 13. syyskuuta 2014

Maisemat muuttuu tutuiksi

Lahti on taakse jäänyttä elämää. Kerrostaloasuminen vaihtui omakotitaloon, nimensä mukaisesti: mummonmökkiin! Metsämäki, Anjala. Entinen mummola, jeah! Mummon ja papan vuosi sitten siirryttyä asumaan Inkeroisiin palvelutaloon, vapautui Metsämäkenä kutsuttu torppa odottamaan seuraavia asukkejaan. Nyt olosuhteiden näin meidän päässä käännyttyä otollisiksi muutolle, siirrettiin kamamme Tonttilan kerrostalokaksiosta maalle. Neliöt asuttavassa tilassa eivät juuri muuttuneet, mutta tämähän on ihan täydellisen kokoinen kahdelle. Ja mitenkä paljon kaikkea hienoa täällä on mitä Lahden kodissa ei ollut: sauna, mikro, astianpesukone, takka, puulämmitteinen liesi (3. maailmansodan varalle), autotalli, paaaljon paljon säilytystilaa (jotka on tosin inventoitava ja siivottava... ullakko, halli kaikkine romuineen, mökki, kellari), oma piha ja metsää! Eikä naapuria näköpiirissä. Tosin Lahden kämppä, vaikka kerrostalo olikin, yllätti minut yksityisyyden tunteestaan. Kun vastakkaisiin ilmansuuntiin näyttäytyvistä ikkunoista ei näkynyt muuta kuin puita ja vähän Joutjärveä. Sai parvekkeelta kurkotella laitojen yli että näki naapureiden parvekkeet. Nythän tässä on melkein alastomampi olo, kun autotie vilistää vierestä. On sentään kuusiaita, mutta silti pimeässä tuntuu että on näyteikkunassa. On sentään rullaverhot.

Metsämäki

Pätkääkään en jää kaipaamaan Kokkokalliokadun ilkeitä ulko-ovia, jotka tahtoivat aina litistää kulkijan halsteriin ovenkarmien väliin. Vieterit hieman yliviritetyt vissiin. Johan siinä on mummot vaarassa! Pyörän kanssa niistä kulkieassa on pari kertaa mielessä kiehahtanut. Samoin kantamusten, esim. oikean ketutuksen saa aikaiseksi kun yrität ovista ulos kajakkimela toisessa kädessä ja kassi toisessa. Ja kun se väliovi on vielä kiinni ja siihen tuulikaappiinhan ei oikein muuta mahdu kun juuri se väliovi aukinaisena! Sitten mela jää jumiin oven yläkarmiin ja molemmat ovet litistävät sinua vasten. Jos niillä olisi ääni, ne nauraisivat ilkikurisesti.

En myöskään jää kaipaamaan parvekkeelle kuuluvaa jatkuvaa E75 tien mölinää. En Järvenpäänkadun liikennevaloja, jotka jättävät sinut ainakin kahdeksi minuutiksi odottamaan vuoroasi. En niin mitään muitakaan kimakasti piippailevia liikennevaloja ja kaupungin ruuhka-aikoja. Enkä neljänteen kerrokseen kapuamista ja märälle koiralle välillä haisevaa hissiä. No joo, ei se Lahti nyt niin hirveä paikka ole :D mutta kun maalla on vaan parempi olla. Tosin, kyllä mie valittamisen aihetta keksin tästäkin paikasta. Meidän talon vierestä ajavat autot aivan liian kovaa ja rekat ja kiihdyttelevät moottoripyörät pitäsi kieltää tältä tieosuudelta! Joen toisella puolella oleva tehdas pitäisi sulkea valosaasteen sekä jatkuvan humisevan äänen tähden! No, siinä ne olivatkin.



Maisemat ovat siis muuttuneet synnyinkotiseudulle. Ja hyvältä tuntuu. Synnyinkoti eli Linjatila (ja äidin herkkuruoat, slurp!) on saavutettavissa n. 2 minuutin polkemisella tai 5 min kävelyllä. Linjatila on rintamamiestalo, jonka äiti ja isä ovat kunnostaneet nyt varsin komeaan ulkoasuun. Linjatila oli alkujaan äidin mummola, ja tämä Metsämäki, minun tämänhetkinen osoite ja minun entinen mummola, on äidin synnyinkoti. Ristiin rastiin päittäin siis :). Se, että kauan tässä nyt sitten viihdytään, tuskin riippuu viihtymisestä, vaan minun ja Heikin työnsaannista ja harrastuspaikkojen ympärivuotisesta riittävyydestä (kiipeily).

Linjatila

Nyt vaan naattimaan Anjalasta, valottomasta liikenteestä, pimeämpänä ilmentyvästä tähtitaivaasta ja sienimetsistä.

P.S. Oli hassu tunne käydä "Ympsässä" kaupassa kun joka toinen naama oli jostakin tuttu!

sunnuntai 27. heinäkuuta 2014

Elämä on jälleen seikkailu


Mitenkä ihana tunne kropassa kun lihakset on liikkumisesta kipeät! Juoksemisesta! Reilu viikko sitten kävin ensimmäisellä aamulenkillä puoleentoista vuoteen. Se oli ehkä kilometrin mittainen, ja puolet meni kävellen, mutta kuinka olikaan ihana tunne lähteä aamuvarhain lenkkarit jalassa Heikin kanssa ovesta ulos :). Olen aika monet kerrat jäänyt peiton alle kun Heikki on painellut aamulenkeilleen. Olen myös aika monet kerrat vetistellyt vaikkapa autolla ajaessani, kun vierestä on joku lenkkeilijä kepein askelin painellut ohitse. Reilun vuoden olen kipeän akillesjänteen kanssa pääasiassa lojunut sisätiloissa ja koittanut minimoida liikkumisen. Nyt pystyn pyöräilemään ja kävelemään pelkäämättä rasittavani akillesta! Eilen pelattiin tennistäkin! Edelleen pitää muistaa, että hiljaa hyvä tulee, nyt ei passaa alkaa treenaamaan niinkuin ennen muinoin.. Ja hieman mieltä painaa alas vajonnut kunto. Mutta nopeastikko jalkoihin saadaan rakennettua lihasmassa takaisin (-7kg normaalipainosta). Kohta sovin taas housuihini :D. Kestävyyskunnon kerääminen voikin olla haastavampaa, tai ainakin hitaampaa.. Nopeus taas tuntuu säilyneen, kunhan vielä jalkoihin saadaan kastavettua jotakin, millä ponnistaa.

Hassua kun sitä ajattelee vielä kuin urheilija konsanaan. Ehkäpä tästä lähtee uusi nousu ja vielä palaan radoille? Nääh, realistinen tavoite vois olla siellä veteraanisarjoissa :D. Tai sitten pitää löytää joku uusi laji jossa vois saada vielä suomen tason jotenkin kiinni? Soutu? Kiipeily? Tai sitten vaan tehdä ja harrastaa ihan vaan omaksi iloksi, JEAH!

Joo.. Mennyt puolitoista vuotta on ollut kyllä melkoista henkistä vuoristorataa. Kyllä se, että ei voi liikkua, vaikuttaa aivan todella paljon muuhun jaksamiseen ja elämänhaluun. Talvi oli vieläpä aikaa, kun ei ollut varsinaisesti töitä. Valmensin yleisurheilijanuoria, mikä oli samaan aikaan hyvä juttu, että oli jotakin mitä suunnitella ja minne mennä ja samaan aikaan huono siinä mielessä, että ei voinut tehdä sitäkään täysillä. Kaikki lyhyetkin matkat autolla. Kaikki kiva jäi tekemättä. Ja hetkittäin, tai melko useinkin, lähteminen oli todella vaikeaa. Sitä oli melkoisen masentunut välillä. Vuosi sitten toukokuussa kun muutettiin Lahteen, fiilistelin viereistä tennis- ja koriskenttää, lenkkipolkuja, rullaluistelubaanoja... ja sitten kun kesällä tajusi sen, että tämä jalka ei oikeasti aio parantua ja että kesän kaikki normaalit riehumiset jäävät välistä... ja vielä kun talveksikaan ei päässyt suksien päälle tai mitään... ja vielä kun maaliskuussa ohittui akilleksen vuosipäivä... ei täällä kotona ole kyllä tunnelma aina kohdallaan ollut :(. Ja aina ei ole jaksanut tehdä edes sitä mitä olisi pystynyt. Oon käynny kuntosalilla makoilemassa patjalla ja koskikajakissa istuskelemassa, todeten että ei vaan huvita. Ei jaksa. Ei jaksa innostua. Voi Heikkiä kun on joutunut katselemaan kaikki nuo hetket.

Vaan nyt näyttää akilles antaneen periksi! Seikkailut saavat jatkua -maltilla ensin :). Ja seikkailujahan on luvassa! Enään reilu kuukausi Lahden maaperällä, jonka jälkeen osoite muuttaa Anjalaan. Hassua muuttaa entiseen mummolaan.. mutta en valita, kun asumisen kustannukset putoavat 500€ ja kerrostalokämpän tilalle tulee omakotitalo saunoineen ja takapihalta alkaa metsä. Jään tosin yksin pitämään taloa kun pojat suuntaavat kohti Australiaa. Vielä pitäisi töitä löytää, jotta saa itsekin koottua matkakassaan ropoja ja pääsen poikia etsimään tuolta kenguruitten maasta loppu vuodesta. Se, miten kauan tarkalleen Aussiseikkailut kestävät ja mitä sen jälkeen tapahtuu, on ISO iso kysymysmerkki. Ja ei sen muuta tarvikkaan olla. Ei saa elää huomisessa eikä toisaalta eilisessäkään, sillä se mitä tapahtuu on juuri nyt ja tänään!


perjantai 18. huhtikuuta 2014

Mitaliverhot

Yleisurheilu

Viimeksi kun olin käymässä kotopuolessa Anjalassa, äiti passitti pesemään oman huoneeni ikkunan. Viime pesusta oli varmasti pari vuotta aikaa.. Homma piti aloittaa verhojen pois ottamisesta, muuten ei ikkunoita olisi auki saanut. Minullahan tosiaan on ollut hieman poikkeavat verhot: mitaliverhot. Olisikohan vanhimmassa mitalissa ollut T6v merkintä? Joka tapauksessa, lähes kaikki minun elämäni aikana saadut nauhalliset mitalit roikkuivat ikkunalla. Maastojuoksukisoista, hiihtokisoista, yleisurheilusta, jopa soudusta. Hippokisoista, piirinmestaruuskisoista, aluekisoista ja sm-kisoista (soutu). Kultaa, hopeaa ja pronssia. Kyllä sitä on muutaman kerran saanut palkintopallille nousta, mietin, kun niitä irroittelin nipsuttimista. 4,5 kg oli verhojen paino. Ja siinähän oli vasta kaikki nauhalliset mitalit.. Nauhattomia melkein toinen mokona, sitten kaikki pokaalit, lusikat, astiat ja muut enemmän tai vähemmän hyödylliset krääsät. Kyllä mulla on ollut mahtava lapsuus ja nuoruus urheiluharrastuksen parissa!


Nyt nuo sitten lepäävät sängyn alla laatikossa. Samoin kuin kaikki muutkin palkinnot, sijoitettuna jonnekin varastoon. Paitsi on tänne Lahteen sentään aika paljon palkintoja päätynyt, joskin ulkopuolisten silmistä piilotettuna! Seinäkello, ankkakori, lautasia, mukeja, jäätelökulhoja ja kukkamaljakkoja. Voi jumpe ku kaikki palkinnot oiskin hyötytavaraa! Oon joskus miettinyt, että ensimmäisiä palkintoja arvostaa tosi korkealle, tai vastaavasti niitä kaikista hienoimpia taikka sellaisia, joihin liittyy tarina tai muuta. Mutta sitten kun niitä tulee kesät talvet kuin liukuhihnalta. Ja kun Kymenlaaksossa nyt vaan ei ollut paljoa kilpasisaria yleisurheilussa (yli 17v sarjoissa), saatoit pokata palkinnon vaikka oisitkin jäänyt viimeiseksi.. hah! Niin kyllä ne jossain määrin menettävät hohdokkuutensa.

Muistan sen tunteen, kun olin voittanut hiihtokisat 6 vuotiaana. Ja palkintopöydällä komeili pieniä pokaaleja. Mietin ja taisin kysyäkin, saanko minä tuollaisen?! Se oli jotakin todella siistiä! Ensimmäinen pokaali! En minä siitä voitosta mitään tainnut ymmärtää, mutta se pokaali oli jotain tosi mahtavaa. Se on minulle ehkä rakkain pokaaleista. Mutta kaikista siistein pokaali on ehdottomasti Metsäkylän Munahölkästä pääsiäisen tienoilla voitettu! Aina ennen kisoja käytiin tarkkailemassa palkintopöytää, mitä ois tarjolla. Ykkössijan pokaalit olivat hervottoman kokoiset, ja se taisi poltella mielessä juoksun aikana. Maaliin tultiin voittajana (ehkäpä osasyynä pahimman kilpakumppanin vatsapistos), ja sain sen pokaalin itselleni!

Ja sitten, kaikista "arvokkain" mitali, rasiassa sähkönsinisellä pehmusteella lepäävä sm-pronssi halli 5-ottelusta joskus 17-sarjassa kait. Onhan se oman päälajin, yleisurheilun, sm-mitali! Kuulostaa suurelta saavutukselta. Mutta itse on pakko naureskella sille kisalle! Oiskohan kisan aloittanut vajaa 10 urheilijaa. 60 aidat menivät jotenkin, kait ne välit kolmella askeleella pääsin. Pituus ei mennyt odotusten mukaan. Kuulan kohdalla ois tehnyt mieli luovuttaa. Menkat olivat meneillään ja mielialakin varmaan kärttyisä ja voimaton. Korkeuden aikana tais alkaa nenäverenvuoto. 800m juoksin ihan kivasti, olin kärkikamppailussa mukana. Kisan oli jättänyt kesken aika monta urheilijaa aina tiputellen. Kun menin tuloksia etsimään taululta, oli kyllä epätodellinen fiilis. Mun nimi oli kolmantena. En uskonut sitä, ja epäilevin mielin ilmoitin asiasta äidille ja isälle katsomossa. Sitä taidettiin käydä katsomassa uudestaan yhdessä tuloksia ja näin oli! Olihan se nyt kaikesta huolimatta hieno tunne, suomen kolmanneksi paras! Mutta... niin.. jos jätetään ne lajitulokset ja pisteet kertomatta ;)

maanantai 10. maaliskuuta 2014

Kivimetsällä

Aurinkoinen päivä 6. maaliskuuta, asfaltit kuivia ja muutama lämpöaste. Se on Heikin ulkokiipeilypäivä! Itse kun en edelleenkään akilleksen kanssa voi mitään tehdä, pakkasin makuupussin, makuualustan ja kirjan mukaani ja lähdin Heikin matkaan. Ajettiin Liljendaliin. Kiipeilypaikkaa lähestyessä oli jo teiden vieriltä bongattavissa isoja kivikkoja. Oltiin minulle täysin uusissa maisemissa. Perille päästyä ei voinut muuta kuin ihmetellä. Miten muutoin niin tasaiselle maalle oli satanut valtavan isoja siirtolohkareita lähekkäin? Ja osa niistä nojaili toisiinsa, muodostaen luolastoja!

http://27crags.com/crags/liljendal/map


Ensimmäiset parikymmentä minuuttia fiilistelin onkaloita ja mietin, millaista ois asua kiven alla (?!). Sitten meni puolisen tuntia kun tutkin muita kiviä ja kuvailin mielenkiintoisia asioita. Seuraavaksi pieni tienpohja houkutteli seurailemaan ja sen päästä löytyikin järvi sekä suloinen kesämökki. Kivenheiton päässä oli pieni osittain sula poukama. Jään alle loukkuun jääneet ruohotupsut olivat veikeä näky ja aurinko sai aikaan upeita varjoja vastavalossa. Vihreät sammaleet kivien päällä pääsivät oikeuksiinsa. Vesi lähti virtaamaan poukamasta leveänä purona. Tai kyllä siitä ois saattanut onnistuneella pituushyppysuorituksella päästä yli.. Vanha mätä lankku oli asetettu puron yli kyllä, mutta sitä en uskaltanut yksikseen lähteä ylittämään. Siitä puro sitäpaitsi kiihdytti vauhtiaan ja hävisi hetken päästä näkyvistä "kanjoniin", noin puolentoista metrin seinämien väliin. Ois voinnu tulla jännä uintireissu.


Kun puron yli ei kerta päässyt, lähdin seuraamaan puron vartta. Istuskelin jonkun tovin kuunnellen ja katsellen alapuolella virtaavaa vettä. Kyllä puron solina onkin rauhoittava ääni. Jatkoin purouoman seuraamista. Bongasin toiselta puolelta spiraalin muotoon kootun ison kivirykelmän. Mitäköhän varten joku on sen siihen kasannut? Hetken päästä puro leveni ja muutti suuntansa vasemmalle. Minä lähdin oikealle, ja yllätyksekseni olinkin rinteen noustuani sillä samalla tiepohjalla. Mennessä kivet olivat vieneet huomioni purolta, joka näkyi tielle saakka. Kävellessä Heikin luo, rekisteröin ensimmäistä kertaa kunnolla äänet ympärilläni. Kuutostien autojen möläkkä kuului tänne melko selvästi ja nyt kun olin saanut purettua pikku tutkimusmatkailijan intoni eikä mielenkiintoni ollut kohdistunut mihinkään siistiin asiaan ympäristössä, alkoi autojen meteli yhtäkkiä häiritsemään. Eikö täälläkään pääse pakoon kaupungin ääniä?

Heikki se oli ahkeroinut kivien kimpussa ja taisteli paraikaa Underkingiä. Syötiin eväät samalla, kun katseltiin paikalle saapuneen metsäkoneen työskentelyä. Lähettyvillä kaatui isoja kuusia tien vierestä. Härveli lähestyi meidän autoa ja pian olikin mentävä kysymään, onko paku vaarassa, pitääkö siirtää? Ei tarvinut, osasi hommansa ja kaatoi näköjään puut juuri siihen suuntaan kuin tahtoi. Päästiinpä kokemaan puun kaato vain kymmenen metrin päästä meistä! Pari minuuttia, niin oli puu kaatunut, sahattu kuljetettavaan mittaan ja karsittu. Kun lähdettiin pois, oli toinen kone jo korjaamassa tukkeja kyytiinsä.

Jonkun aikaa seurailin Heikin kiipeilyjä. Pian kuitenkin pakattiin jo kamat ja huomasin, etten ollut ehtinyt toteuttaa alkuperäistä suunnitelmaani: loikoilla makuupussissa mätäällä ja lueskella kirjaa! Halusin vielä näyttää Heikille puron ennen lähtöä, ja nyt kun kameramieskin oli paikalla, niin pitihän siihen lankkusillalle uskaltautua ;)


torstai 6. helmikuuta 2014

Mielipaikat Luonnossa vs ruutuaika

Liimailin viime vuotisia valokuvia kansioon ja melontakuvien kohdalla aloin muistelemaan, kuinka luonto ja etenkin vesiympäristö on lumoava. Luonnossa, tai pelkkä pihakin riittää, voi mukavassa paikassa viettää helposti pitkänkin tovin vain oleskellessa, tutkimalla pieniä kuvioita puiden rungoissa taikka veden virtaamista ja välkähtelyä. Pystyyköhän kaikki ihmiset samalla tavalla kokemaan jonkin paikan luonnossa? Ihmeellisenä, rauhoittavana, virkistävänä, terapeuttisena? Pystyykö esimerkiksi kaupunkiympäristössä syntynyt ja kasvanut pysähtymään ja olemaan täysillä läsnä luonnolle ja itselleen ja kokematta vierauden tunnetta?

Kerrotaan, että länsimaiset ihmiset ovat jo vieraantuneet luonnosta, ja liikkuvat koko ajan kauemmas siitä. Yhteiskunta ja elämä kaikkine vastuineen on vetäissyt meidät otteeseensa -hektiseen oravanpyörään, josta irtaudutaan esim. lomareissulla tai mökkeilemällä. Vai irtaudutaanko oikeasti? Voisin kuvitella, että maalla arjesta irtautuminen on helpompaa kuin kaupungissa. Asiaa ei kuitenkaan passaa yleistää. Mutta se on fakta, että ennen, vielä silloin kun minä olin pieni, eli ei kauemmas kuin noin 15 vuoden taa, vapaa-aika oli lapsilla ja nuorilla paljon erilaisempaa kuin nyt. Paljon enemmän ulkona olemista ja liikkumista. Toki on se sitä nytkin niissä "terveissä" perheissä. Ja silloin ennen, ei ollut kännyköitä! Soitettiin lankapuhelimella tai mentiin suoraan kylään. Nyt näkyy olevan todella monella ala-asteikäisistä lähtien oma älypuhelin. Minunkin serkunpoika kohta neljä vee, osaa ladata älykännykästä pelejä verkosta ja käyttelee kapulaa muutenkin tottuneesti. Onhan tällä touhulla nyt pakosti vaikutusta nuorisoon! En osaa oikein luetella seurauksia, mutta luulempa vaan, että parin kymmenen vuoden päästä sitä tutkitaan jälkiviisaina kaiken tämän elekrtoniikan ja langattomien nettisäteiden haittavaikutuksia...

Vai pelkäänkö minä uudistusta? Olenko mieleltäni sulkeutunut ja vanhoillinen? Mutta onhan se nyt totta, että ruutuaika (televisio, kännykät, tietokoneet ja tabletit) on valtava. Tuon kaiken ajan kun käyttäisi ulkona peuhaamiseen niin avot!

Aloin GOOGLETTAMAAN (hyi kuinka helppoa kaikki on nykyään..) hakusanalla ruutuaika. Nopeasti otsikoista poimittua: "Nuorten ylipaino ja ruutuaika ovat lisääntyneet..", "Lasten ruutuaika on mennyt överiksi", "Liika ruutuaika heikentää lasten koulumenestystä", "Ruutuaika ja päänsärky".... Laskutoimitus: 3h ruutuaikaa päivässä x 365 = 1095h. Ja tuo on todellisuus monen lapsen, nuoren ja aikuisen kohdalla! Think about that!!!

Pari lainausta:
"Kymmenessä vuodessa liikuntaan ja ulkoiluun sekä sosiaaliseen kanssakäymiseen käytetty aika on vähentynyt sekä tytöillä että pojilla. Vaikka harrastukset tai kavereiden kanssa oleilu vievätkin lasten ja nuorten aikaa arkisin, on peruskouluikäisistä nykyään suurempi osa kotona koulun jälkeen kuin kymmenen vuotta sitten

"Perhebarometrin mukaan ruutuajan osuus nuorten arkipäivästä on kasvanut selvästi viimeksi kuluneina kymmenenä vuotena. Ruutuaika vie koulupäivinä peruskouluikäisiltä pojilta kolme tuntia ja tytöiltä 2,5 tuntia. Vapaapäivinä aika kohoaa pojilla lähes neljään tuntiin ja tytöillä lähes 3,5 tuntiin." (http://www.thl.fi/fi_FI/web/fi/aiheet/tietopaketit/pelihaitat/nuoret_pelissa/digitaalinen_pelaaminen/nuorten_ajankaytto)

Palataan alkuperäiseen aiheeseen: mielipaikka luonnossa :)
Muistan varhaisesta lapsuudestani pihaltamme Anjalasta, kanikoppien vierestä koivun, suuren ja vanhan, jonka alla oli kiva leikkiä. Siellä vallisti tietynlainen tunnelma, jonka muistan vieläkin. Koivun ympärille oli varmaankin kehittynyt oma pieni egosysteemi erilaisine kasveineen. Muistan siellä ainakin kasvaneen korteita. Muistan kirkkaita vihreän sävyjä ja sen taianomaisen tunnelman. Koivu kaatui jonakin talvipäivänä myrskyssä pellolle (onneksi ei ladon tai kanien päälle). Se oli harmi se.

Vaan sen jälkeen tuli toinen koivu, se, joka näkyi minun ikkunasta. Siihen oli hyvä kiivetä, siinä oli paksuja oksia ja vähän korkeammalla runko haarautui muodostaen hauskan oleskelupaikan. Koivussa oli tietty oksa, minun mielipaikka, jossa oli hyvä istuskella. Siinä oli hauskaa senkin takia, että saattoi leikkiä ratsastavansa, paksu oksa kun oli. Rontti -kissakin välillä kiipeili puussa seuranani. Muistan, että tuo oksa oli paikka, jonne menin jos harmitti tai suututti. Sinne halusi mennä yksin ja siellä saattoi istuskella, mietiskellä ja hyräillä kauankin. Sekin puu siitä hävitettiin aikanaan, alkoi lahoamaan ja talon vierellä kun oli, juuret tunkeituivat perustuksiin -valitteli isä.

Vielä kolmannen paikan haluan esitellä: Jääpaikan. Se sijaitsee lähellä kotiamme, metsässä. Pieni puro saa alkunsa jostakin kosteikosta ja kallioiden uumenista vähän korkeammalla ja aina keväisin ja syksyisin sieltä virtaa vesi ojaan, pellon viereen. Etenkin tietty alue on mielenkiintoinen; siellä kasvaa kuusia, joiden alaoksat ovat pitkälti kuivuneet ja maa ei kasva juurikaan mitään vihreää (johtuen osiksi varmaan siitäkin, että alueella oli tallustettu paljon). Vesi, joka pienessä uomassaan ylempänä liikuskeli hiljakseen ja paikoin sammalpeitteessä näkymättömissä, kulkeutui tälle alueelle ja sai kuivassa maaperässä vähän vauhtia. Alueen keskiössä oli kuivan maakerroksen ja havunneulasten peittämä kivi, jonka päältä kasvoi pieni riutunut kuusi -tai kuusen tynkä. Aivan kiven kyljestä virtaili tämä pieni puro. Kiven jälkeen oli "koski", noin 15 cm pudotus leveämpään kohtaan, josta puro jatkoi toisen kiven kiertäen osin maanalaista uomaansa kohti määränpäätään, ojaa.Tavallisin leikki oli, että puron varsi jaettiin kolmeen osaan, joista jokainen sai alueen hallittavakseen. Rakennettiin patoja ja kyliä. Vettä saatiin johdettua lisää ylempää putsaamalla kepein tai saappain uomaa kävyistä, risuista ja sammaleesta. Ja miten jännää oli, kun joku padoista rikottiin! Jääpaikalta taitaa löytyä edelleen pari leikkivenettä ja vanha salaojan putki, josta sai hienon vedenjohtimen.

Niin, ja mistä nimi jääpaikka sitten? Pakkasten tullessa, pieni puro jäätyi ja muodosti joskus todella upeita kerrosteisia jääpeitteitä, jotka tulvivat uomastaan pitkällekin. Jääpaikalla oli hurjan kiva leikkiä. Jäätä tutkailtiin, siinä liu-uttiin menenään ja varmasti pienten lasten mielikuvitus keksi kaikkea jännää, joita en harmikseni enää kykene muistamaan. Jääpaikalla ollaan monet monet kerrat veljien kanssa puuhasteltu.

lauantai 11. tammikuuta 2014

Akillesvaiva 10kk

Alkaa tulemaan 10 kuukautta siitä, kun onnistuin rikkomaan akillesjänteen. Kävin ortopedin vastaanotolla tuossa joulukuun alkupuolella, ja sieltä sainkin aivan uudenlaista tietoa jalasta. Hoito-ohjeetkin meni uusiksi. Ensinäkin minulla on länkipolvet (eivät osu yhteen jalat yhdessä seisottaessa), mutta pihtinilkat! Oikea nilkka, eli ongelmajalka, on enemmän väännyksissä sisäänpäin vasempaan verrattuna. Tämä tarkoittaa, että aina kun otan askeleen, akillesjänne vääntyy hieman epäedulliseen asentoon. Ja näin olen aina askeltanut -kait. Akillesjänne on taipuisa ja kestävä kaveri, mutta herkällä paikalla. Sanonta "akilleen kantapää", pitää ainakin minun kohdalla erinomaisesti paikkansa. Sieltäpä ne ongelmat jalkapohjiin ovat varmasti tulleet. Plantaarifaskiitit on sairastettu molemmissa jaloissa. Ja hei, minullahan on aina juostessa kääntynyt oikea jalka uloskiertoon enemmän kuin vasen, nilkan asentohan senkin taitaa selittää!

Tässä akillesjänne tällä hetkellä:
Iho on joskus normaalinvärinen tuota "aukkoa" lukuunottamatta, joskus taas jos on enempi tullut käveltyä, violetti. Kuvassa välimaastoa edustava akilles. Hitaasti tilanne kuitenkin alkaa näyttää paremmalta. Ortopedin ohjeita on pyritty noudattamaan: pepanthenia monta kertaa päivässä, rakkolaastari hankauksen estämiseksi pidemmille kävelyille ja sisällä kantakorokkeiset kenkät, ulkona (kaupungilla, harkkoja vetäessä tai vaikkapa sitten laskeutuessa kuten toissapäivänä: korkokengät). Kun akilles on korotettuna, se ei veny, eikä myöskään rasitu niin paljoa.

Ortopedi ei nähnyt tarpeelliseksi kuvata akillesjännettä. Tai siitä ei oikeastaan edes puhuttu. Sanoi, että itse jänne on terve, ympäryskudos vain on vaurioitunut ja vaikuttaa akillekseen. Iho on siis saatava kuntoon.

Ortopedilta tuli venyttelyyn liittyen aivan uudet ohjeet. Minähän olin saanut kahdelta yksityisen puolen yleislääkäriltä ohjeen venyttää akillesjännettä ja tehdä eksentrisiä harjoitteita. Nyt kunnallisen puolen ortopedi kumosi asian ja sanoi, että ei noita venyttää kannata. Sen verran ohuet jo syntyessään, että poikkihan se saattaa mennä. Vetosi ylipäätään minun löysiin niveliin, että lihasjäykkyys on minun tapauksessa voimaa -tai ainakin tietynlaista tukea nivelille. Notkea kuin ballerina ja löysät nivelet = katastrofi. Minulle kuulemma sopivat "kissamaiset venytykset".

Tulipa lääkärikäynnillä selvitettyä myös, että minun ranteet eivät ole tehty hieromaan. Löysät kuin mitkä ja heikotkin muka! Sinne jäi paikka Lahden hierojakoulusta... Ongelmia olisi kuulemma tullut. Selvisipä myös, että en saa laitattaa ikinä enää kortisonipiikkiä jalkaterän seudulle/ nillkoihin. Syynä huono ääreisverenkierto. Seurauksena pahimmillaan lisää vaurioita. Jos tosiaan näin on asian laita, niin jännä ettei kortisonia antava yksityinen lääkäri silloin aikanaan selvittänyt tilannetta. Ehkäpä tässä maailmassa uskoudutaan liikaa asiakkaiden miellyttämiseen. Ja toisaalta lääketeollisuuden kannattamiseen.