Australia: Blue Mountains

Syyskuu ja lokakuu menivät Suomessa lähinnä Marraskuun kymmenettä odotellessa. Pojat olivat jo Australiassa ja Heikkiä oli kova ikävä. Elämäni toinen lento lähti siis 10.11. ja seuraavan päivän puolella, yli vuorokauden matkustettuani, olin Sydneyn kentällä ja jonotin malttamattomana pääsyä viimeisistä turvatarkastuksista laukkuhihnalle ja poikia etsimään. Ja siellähän se Heikki oli vastassa, ihan blondina ja ruskettuneena! Epätodellinen olo.. olin nyt sitten Australiassa!!! Pimeyden ja sumun vallitessa ajettiin lentokentältä kaksi tuntia Blue Mountainsille, Blackheathiin ja alas mutkaista tietä pienelle ilmaiselle leirintäalueelle. Vessaan piti ottaa Heikki turvaksi, kun oli hämähäkin seitiä aika paljon ja isoja mustia hämähäkkejä tunnelimaisissa seittikodeissaan.

Tulomatkalla tosiaan en luonnosta muuta pystynyt havainnoimaan kuin tien varsilla kasvavat puut. Nyt aamulla avautui puiden lomista eri ilmansuunnista korkeita kukkuloita paljaine kallioneen. Ooh! Oltiin laaksossa, Megalon Valleyssä. Ensimmäisen viikon kohokohtiin kuuluu ensimmäisen päivän kalareissu Coxs Riverille. Käveltiin Six Foot Trackia kumpuilevaa maalaismaisemaa pitkin, läpi karjalaidunten ja kohti puronvartta. Pojat yllytivät että minun tulisi kävellä edellä, niin ehdin nähdä kaikki polulta karkuun säntäävät otukset. Nähtiinkin matkalla geggoja, kenguruita, perhosia, varaaneja ja sisiliskoja. Purossa oli vesi nyt alhaalla. Riippusilta, heiluvampaa sorttia kuin mihin on Suomessa tottunut (rajoituksella 1 kerrallaan), riippui nyt korkealla puron yläpuolella. Tulva-aikaan käytännöllinen. Nyt pystyi puroa seurailemaan tai sen ylittämään kivillä pomppien. Lähdettiin kohti alavirtaa. Aurinko lämmitti ja pian kirkas vesi alkoi kutsumaan uimareita. Vaan oli meillä toinenkin syy pulahtaa uimasille. Puron altaissa asusteli isoja kaloja ja niitä olivat pojat jo ensimmäisellä tänne suuntautuneella reissulla yrittäneet narrata. Nyt oli tätä hetkeä varten hankittu haavi, siimaa ja koukku. Pojilla tuntui olevan selkeä visio kalapäivällisestä, itseäni kiehtoi enemmän maisemat ja lämpö -Suomen marraskuusta Australian puroon lillumaan, hihi.

Ensimmäisen kala-altaan asukit pääsivät liian hyvään jemmaan kiven alle, siis siirryttiin pienen matkaa alajuoksulle päin. Taas oli isoja vonkaleita uiskentelemassa pienen putouksen jälkeisessä altaassa. Ja jälleen oli kaloilla kivi suojanaan.. vai oliko? Toinen pojista ryömi kiven toiselle puolelle pää edellä kivien muodostamaan onkaloon snorkkeli naamalla, toinen vyötäröä myöten kahlaten tökki kepillä kiven alle kalojen piilopaikkaan. Kun pään työnsi riittävän syvälle, oli näköyhteys kaikkiin piiloihin, joissa kalat pahaa-aavistamatta lymyilivät. Itselleni riitti tässä touhussa katsojanrooli kameran takaa. Kerran hävisi koko Heikki onkalon uumeniin, pelästyin jo että jää sinne jumiin, mutta toiselta puolelta kiveä ilmestyi sitten pintaan. Minua ei saatu houkuteltua kivionkalosukellukseen! Koko kalalauma oli poistunut kiven kätköistä ja nyt niitä piiritettiin nurkkaan. Seuraavassa hetkessä alkoi kiihkeä huuto snorkkelin läpi. Heikillä oli kaksi kalaa kiinni pienen kiven alla! Mikko riensi apuun. Kalat eivät antautuneet kahden miehen käsivoimin. Toinen päästettiin irti ja keskityttiin yhden kalan saalistukseen. Toin haavin ja siiman koukkuineen. Apuvälinein karppi sitten saatiin satimeen ja päivälliseksi oli kuin olikin kalaa!

Kolme viikkoa nyt takana Aussielämää! Ollaan kiivetty paljon, käyty hienoilla look outeilla, hengailtu Blackheathin pikkukylässä ja jumppailtu lasten leikkikentällä. Välistä ollaan käyty isomassa kaupungissa Katoombassa asioilla. Ruoat ollaan tehty itse ja välillä herkutellaan. Jätskin hinta on minulla 150 leukaa. Viimeksi söin jäätelön pari päivää sitten ja siitä edelleen selkä ja kädet kipeänä.. Kiipeilyä täällä tulee tosiaan tehtyä paljon. Alku oli minulle takkuinen, helpot reitit takkuilivat ja liidaaminen pelotti. Mutta ei huolta, tästä alkaa sormet turtumaan ja kiipeilykunto kasvamaan sekä ennen kaikkea luottamusta löytymään. On muuten kalliot täällä hieman erilaisia samoin kuin lähestymiset kiipeilypaikoille. Minua ei yleensä korkeat paikat huimaa, mutta täällä on pariin otteeseen kieli keskellä suuta saanut talsia eteenpäin polkua. Yleensä se kallio ei meinaan ala maaston matalimmasta kohdasta, vaan kaukana alapuolella kumpuilee laakson metsikön vihreät latvukset.