Australia: Epäseikkailuja ja flow-maisemia

Miten meneekään aika nopeasti! Blue Mountainsin jälkeen otettiin pieni kaupunkiloma Sydneyssä. Hieman mentiin jo mukavuusalueen ulkopuolle siinä, kun kaksi julkiseen liikenteeseen ja kaupungin melskeeseen tottumatonta ostavat viikon multitravel-liput Sydneyssä liikkumista varten. Junat ja lautat tulivat tutuiksi ja systeemi olikin helppo. Yleensä päivä alkoi kiipeilyllä noin 20 km keskustasta, paikassa nimeltä Sutherland. Siitä lounas ja PuSu (pullosuihku) taukopaikalla ja auto hervottoman kokoisen hautuumaan parkkiin ja junalle. Keskustassa käytiin käppäilemässä nähtävyyksien ja puistojen luona, hoidettiin shoppailutarpeita pois ja ihmeteltiin ison maailman menoa. Puolet Sydneyläisistä ovat muuten aasialaisia. Sushiakin myytiin joka kadunkulmassa.

Iilit. Iilimadot. Olen tiennyt että en pidä niistä ollenkaan, vaikken ole itse kertaakaan joutunut niiden kanssa kosketuksiin missään. Black Heathin leiripaikassa näin ensimmäiset Australian iilimadot. Heikin varpaiden väliin oli yksi tarrannut kiinni ja tulella se irrotettiin. Seuraavaksi möyri yksi iili Mikon jalassa. Ja sitten, kun olin kenkiä vaihtamassa ja juuri ottanut jalat pois läpäreistä, yksi pieni yksilö hengaili siinä missä minun varpaat hetki sitten oli! Tiedän että kuulostan nyt säälittävältä ylireagoivalta tytöltä, mutta en pitänyt tuosta "läheltä piti" tilanteesta ollenkaan... Ensimmäistä Sydneyn kiipeilypaikkaa kun mentiin katsomaan, boulderkiviä, havaittiin, että täällä kosteanpuoleisessa metsikössä niitä iilejä elelee. Olisiko tuolla ekalla käynnillä Heikin lenkkarista poistettu yksi? Toiseen lähestymiseen varauduttiin sukat lahkeiden päälle vedettyinä. Ahdisti. Tarkkailin lehtistä maastoa haukan katseellani, mutta välistä oli iili kengässä kiinni. Ripaus paniikkia äänessäni huusin Heikin paikalle ottamaan sen pois.


Vielä kolmannen kerran käytiin samassa paikassa, nyt tarkoituksena mennä kiipeämään köysiseinälle, Cathedraliin, hieman alemmas lähelle joenvartta. Oli kuuma mutta minulla oli silti corehousut jalassa ja pitkähihainen päällä. Pari iiliä taas kengässä kiinni ja Heikki pelastustehtävissä. Kun pääsin seisomaan kalliolle jossa näin maan ja pystyin olemaan varma ettei juuri tässä ollut iilimatoja, tunsin olevani turvassa. Kiipeilyinto oli kyllä syöty pois.. Vedin valjaat päälle ja varmistin Heikkiä yhden reitin. Heikin oli tarkoitus kiivetä samaan ankkuriin vievä reitti vierestä ja jätti yhden jatkon ankkuriin. Ensimmäisellä pultilla Heikki totesi, että nykyisessä paikassani olin tiellä köyden kanssa, piti liikkua alemmas, lehtiseen maastoon joka näyttäytyi minulle vaaran alueena. Ensin heitin köysikassin sinne, sitten varovasti tallustin perässä. ÄÄÄ! Siinä oli ensimmäinen, köysikassissa kiinni. Onneksi en ollut koskenut. Heikki tuli alas ja poisti sen. Seisoin paikallani hyvin ahdistuneena ja katselin maata saadakseni varmistuksen että olen turvassa. Heikki kysyi lupaa kiipeämään. Emmin ja tarkkailin vielä maata. "Voinko kiivetä?". Vastasin että kai sie voit.. jonka jälkeen näin ne kaksi noin seitsemän senttiä maasta nousevaa mustaa maailman iljettävistä otusta parin kymmenen sentin päässä minusta, hapuillen ilmaa etsien kinttua johon tarrautua kiinni. Paniikinsekaista kiljuntaa ja Heikin oli tultava alas seinältä. Oikeastaan taisin olla "turvan paikassa" kalliolla ennen kuin Heikki oli edes turvallisesti alas seinältä. Minusta ei todellakaan ollut varmistamaan tuossa mielentilassa. En ole ikinä mennyt noin paniikkiin mistään vastaavasta. Itketti ja puistatti.

Cathedral

Siihen jäi ne kiipeilyt muuten niin hienolla kiipeilykalliolla. Heikki joutui hakemaan yhden ankkuriin jääneen jatkon yläkautta ja irroittamaan vielä pari iiliä lenkkareistani paluumatkalla autolle. Mikä tässä on huvittavinta on se, että yksikään iilimato ei ole tarrannut minua edes ihosta kiinni! Eivätkä ne ole edes myrkyllisiä. Vaan toivottavasti ei tarraakkaan, en tiedä mitä teen siinä tilanteessa. Nytkin olen todella vainoharhainen kävellessämme jossakin lentisellä polulla, varsinkin sateen jäkeen...
Hämähäkitkin ovat paljon mukavampia kuin iilimadot! Ne eivät hamua sinuun kiinni, ne menevät ennemmin karkuun. Kauniita ne eivät kyllä ole. Ja myrkyllisiäkin osa.

Sydneyn jälkeen lähdettiin ajamaan ylöspäin itärannikkoa. Coffs Harbour oli ensimmäinen etappi. Tarkoitus oli käydä kiipeilemässä, mutta aluksi oli hankaluuksia uusien teiden takia. Navigaattori ei tiennyt missä mennään ja oltiin eksyksissä. Löydettiin lopulta oikeaan paikkaan: Sherwood forest roadin alkuun. Tässä vaiheessa oma mielenkiintoni putosi taas pari astetta. Kyltissä sanotiin että neliveto olisi tarpeen. No, lähdettiin koittamaan, minä kuskina. Mutkaista ja nousevaa hiekkatietä, ei paha vielä. Vaan tätä olisi yli 20 kilometriä ennen määränpäätä ja viimeiset kolme kilometriä treiliä! Ja ne treilit olivat keskeltä heinittyneitä kärrypolkuja! Yhdessä ylämäessä ajaa karautin yllättäen vastaan tulevaan sadeveden uurtamaan uraan ja autohan siinä heilui ja Senja pelkäsi. Vaihdettiin sitten kuskia ylämäen päällä, joskaan pelkääjänpaikalla ei ollut yhtään sen helpompi, päin vastoin. Olin ehdottanut muutamaan kertaan kääntymistä ja eteen tullut iso lätäkkö alkoi olemaan jo liikaa. Heikki kävi kepillä tunnustelemassa lätäkön pohjaa ja yli päästiin. Seuraavalla kääntöpaikalla lähdettiin ajamaan onneksi takaisin päin, kiukuttelin sen verran ja edessäkin häämötti jyrkkä ja uurteinen ylämäki.

Fun!? Ei minun mielestä...

Maisemia Forest Roadin varrelta

Brisbanessa sain hermolomaa ötököistä ja epämääräisistä seikkailuteistä. Kiipeilykallio sijaitsi kaupungin keskustassa ja oli valaistu. Tosin jotta ei aiheesta päästäisi liikaa poikkeamaan, niin kyllä minä mukavuusalueeltani pois pääsen täällä Australialaisilla kiipeilykallioillakin helposti. Hiekkaisia ja lipsuvia otteita riitti Brisbanen Kangaroo Pointissa. Mulla hikoaa kädet jo valmiiksi niin paljon että kiipeilyä haittaa, vielä hiekkakuppeja joissa pitäisi roikkua? Täällä oli hiekkaisuuden syynä ylhäältä sateella valuva hiekka, mutta on täällä tätä hiekkakiveäkin, joka murenee itsestään pikku hiljaa, jee! Toinen mistä en pidä, on Aussilaisten tapa pultata jotkin reitit todella harvaan. Ei yhtään helpota liidikammoisen elämää! Ja vasta törmättiin Brooyarissa aivan todella ihmeellisiin ankkureihin..

Brisbanessa oli lautalla ajelu ilmaista!

No olkootkin näin, kyllä tässä oppii ja kasvaa, pikkuhiljaa, se pelon tunne on vaan kurja. Putoamisen pelko. Vaan on täällä hienoja paikkoja nähty monia, kun ollaan kiipeilyn perässä reissattu! Jokainen kallio on omalaatuinen. On huimaavia näköaloja, kummallisia muotoja ja koloja, erilaisia värejä ja erituntuisia materiaaleja. Huikeimpia on ehkä hiekkakivessä juovana esiintyvät kivet, jotka ovat joskus aikojen alussa kovassa paineessa kiinnittyneet paikoilleen.

Elämäni ensimmäinen multipitch reitti Tibrogarganilla

Tällä hetkellä olemme Coolum Beachilla, Gueenslandin osavaltiossa. On meri ja on hiekkaranta. On myös todella kuuma!

Päätetään tämä bloggaus kevennykseen: löydettiin ensimmäinen yleisurheilukenttä Australiasta!!!!! Heittohäkkejä nähty parissa paikassa ja yksi moukaria viskomassakin kerran, mutta tämä oli ensimmäinen juoksurata! Hyppypaikoista ei vielä näköhavaintoja.

Australia: Blue Mountains

Syyskuu ja lokakuu menivät Suomessa lähinnä Marraskuun kymmenettä odotellessa. Pojat olivat jo Australiassa ja Heikkiä oli kova ikävä. Elämäni toinen lento lähti siis 10.11. ja seuraavan päivän puolella, yli vuorokauden matkustettuani, olin Sydneyn kentällä ja jonotin malttamattomana pääsyä viimeisistä turvatarkastuksista laukkuhihnalle ja poikia etsimään. Ja siellähän se Heikki oli vastassa, ihan blondina ja ruskettuneena! Epätodellinen olo.. olin nyt sitten Australiassa!!! Pimeyden ja sumun vallitessa ajettiin lentokentältä kaksi tuntia Blue Mountainsille, Blackheathiin ja alas mutkaista tietä pienelle ilmaiselle leirintäalueelle. Vessaan piti ottaa Heikki turvaksi, kun oli hämähäkin seitiä aika paljon ja isoja mustia hämähäkkejä tunnelimaisissa seittikodeissaan.

Tulomatkalla tosiaan en luonnosta muuta pystynyt havainnoimaan kuin tien varsilla kasvavat puut. Nyt aamulla avautui puiden lomista eri ilmansuunnista korkeita kukkuloita paljaine kallioneen. Ooh! Oltiin laaksossa, Megalon Valleyssä. Ensimmäisen viikon kohokohtiin kuuluu ensimmäisen päivän kalareissu Coxs Riverille. Käveltiin Six Foot Trackia kumpuilevaa maalaismaisemaa pitkin, läpi karjalaidunten ja kohti puronvartta. Pojat yllytivät että minun tulisi kävellä edellä, niin ehdin nähdä kaikki polulta karkuun säntäävät otukset. Nähtiinkin matkalla geggoja, kenguruita, perhosia, varaaneja ja sisiliskoja. Purossa oli vesi nyt alhaalla. Riippusilta, heiluvampaa sorttia kuin mihin on Suomessa tottunut (rajoituksella 1 kerrallaan), riippui nyt korkealla puron yläpuolella. Tulva-aikaan käytännöllinen. Nyt pystyi puroa seurailemaan tai sen ylittämään kivillä pomppien. Lähdettiin kohti alavirtaa. Aurinko lämmitti ja pian kirkas vesi alkoi kutsumaan uimareita. Vaan oli meillä toinenkin syy pulahtaa uimasille. Puron altaissa asusteli isoja kaloja ja niitä olivat pojat jo ensimmäisellä tänne suuntautuneella reissulla yrittäneet narrata. Nyt oli tätä hetkeä varten hankittu haavi, siimaa ja koukku. Pojilla tuntui olevan selkeä visio kalapäivällisestä, itseäni kiehtoi enemmän maisemat ja lämpö -Suomen marraskuusta Australian puroon lillumaan, hihi.

Ensimmäisen kala-altaan asukit pääsivät liian hyvään jemmaan kiven alle, siis siirryttiin pienen matkaa alajuoksulle päin. Taas oli isoja vonkaleita uiskentelemassa pienen putouksen jälkeisessä altaassa. Ja jälleen oli kaloilla kivi suojanaan.. vai oliko? Toinen pojista ryömi kiven toiselle puolelle pää edellä kivien muodostamaan onkaloon snorkkeli naamalla, toinen vyötäröä myöten kahlaten tökki kepillä kiven alle kalojen piilopaikkaan. Kun pään työnsi riittävän syvälle, oli näköyhteys kaikkiin piiloihin, joissa kalat pahaa-aavistamatta lymyilivät. Itselleni riitti tässä touhussa katsojanrooli kameran takaa. Kerran hävisi koko Heikki onkalon uumeniin, pelästyin jo että jää sinne jumiin, mutta toiselta puolelta kiveä ilmestyi sitten pintaan. Minua ei saatu houkuteltua kivionkalosukellukseen! Koko kalalauma oli poistunut kiven kätköistä ja nyt niitä piiritettiin nurkkaan. Seuraavassa hetkessä alkoi kiihkeä huuto snorkkelin läpi. Heikillä oli kaksi kalaa kiinni pienen kiven alla! Mikko riensi apuun. Kalat eivät antautuneet kahden miehen käsivoimin. Toinen päästettiin irti ja keskityttiin yhden kalan saalistukseen. Toin haavin ja siiman koukkuineen. Apuvälinein karppi sitten saatiin satimeen ja päivälliseksi oli kuin olikin kalaa!

Kolme viikkoa nyt takana Aussielämää! Ollaan kiivetty paljon, käyty hienoilla look outeilla, hengailtu Blackheathin pikkukylässä ja jumppailtu lasten leikkikentällä. Välistä ollaan käyty isomassa kaupungissa Katoombassa asioilla. Ruoat ollaan tehty itse ja välillä herkutellaan. Jätskin hinta on minulla 150 leukaa. Viimeksi söin jäätelön pari päivää sitten ja siitä edelleen selkä ja kädet kipeänä.. Kiipeilyä täällä tulee tosiaan tehtyä paljon. Alku oli minulle takkuinen, helpot reitit takkuilivat ja liidaaminen pelotti. Mutta ei huolta, tästä alkaa sormet turtumaan ja kiipeilykunto kasvamaan sekä ennen kaikkea luottamusta löytymään. On muuten kalliot täällä hieman erilaisia samoin kuin lähestymiset kiipeilypaikoille. Minua ei yleensä korkeat paikat huimaa, mutta täällä on pariin otteeseen kieli keskellä suuta saanut talsia eteenpäin polkua. Yleensä se kallio ei meinaan ala maaston matalimmasta kohdasta, vaan kaukana alapuolella kumpuilee laakson metsikön vihreät latvukset.