Australia: Tasmania: Frenchmans Cap

Oltiin parkkipaikalla valmiina aloittamaan vaellus, eli Australialaisittain bush walking, kohti 1446 metriä korkeaa Frenchmans Capia, tarkoituksenamme kiivetä suosittu multipitch reitti, Sydney Route, huipun päälle.

Ikinä ei ole minunkaan rinkka painanut niin paljon, mutta Heikin se vasta painava oli! Arvioitiin että 50kg meni rikki. Mukana kun kannettiin teltan, vaatteiden ja veden (n. 6l) lisäksi kiipeilykamat: valjaat, kaksi köyttä, paljon jatkoja, räkki kamuja sekä kiiloja, slingejä, muuta sälää ja kypärät sekä kakkalapio (vessajätteet kaivettava väh. 15cm syvyyteen maahan). Ja kun ei haluttu ostaa hullun kalliita pussiruokia, kannettiin viiden päivän ruoat tölkeissä. Mitä järkeä? No nimenomaan, ei mitään.. Ensimmäisen sadan metrin aikana nauratti. Jäätävä paino selässä aheutti sen, että Heikillä tärisi jalat alamäessä ja omakin eteneminen oli huteraa. Puhuttiin, että näinköhän määränpäätä ikinä saavutetaan 27 kilometrin päästä ja yli tuhat metriä korkeammalta? Itse en ainakaan uskonut siihen. Mutta edes yksi hutti kirkkaan järven rannalla (siis erätupa) olisi kiva nähdä!

"Pois ei lähdetä ennenkuin kaikki ruoka on syöty. Ollaan sitten vaikka viiden kilsan päässä teltassa yötä!". Alettiin pitämään taukoja puolen tunnin välein. Hartioita sattui ja jo nyt alkoi suoliluunharjuissa polttelemaan rinkan paino. Mikä tuska se rinkka onkaan virittää selkään sitten seuravana aamuna, mietin! Aika kului todella hitaasti.
"Kauan on taukoon?"
"8 minuuttia"
... arviolta 10 minuutin päästä:
"Onko jo tauko?"
"Ei, vielä 5 minuuttia"

Menkat keksivät alkaa. Olin onneksi varautunut tähän mahdollisuuteen, mutta kurjuutta tämä kyllä tiesi lisää! Saatiin pari ylimääräistä pulssinnostatusta, kun tehtiin hieman tuttavuutta tiger snakeen, noin pari metriseen mustaan (värityksiä erilaisia) paksuun käärmeeseen, jonka purema saattoi tappaa ilman hoitoa. Kävelin meistä ensimmäisenä polkua pitkin, katse jaloissa, kun tuo suuri musta käärme lipui polun reunaa vastaan. Se oli noin metrin päässä. Kiljaisin ja pakitin välittömästi päin Heikkiä ja samalla käärme varmasti yllättävää meteliä pelästyen vetäytyi S-mutkalle, sihisi ja näytti olevan hyökkäysvalmiudessa. Katseltiin kun käärme vaihtoi suuntaa ja hetken päästä paineli pois polulta, pusikkoon. Matka jatkui, joskaan tämän jälkeen en ole ikinä suostunut etenemään ensimmäisenä.

Kohde näkyy jo, tosin yli 20km päässä...

 Jonkun hetken tämän jälkeen käveltiin loivaa alamäkeä. Vasemmalla puolella oli hiekkainen valli, joka ylettyi suunnilleen vyötärön korkeudelle, kun taas oikealla puolella maasto laskeutui alhaalla jossain virtaavan puron tasalle. Heikki huomasi yht´äkkiä vasemmalla vallin päällä päivää paistattelevan tiger snaken ja pelästyi sitä. Se oli niin lähellä, että kädellä olisi voinnut koskea. Heikki lähti juosten eteenpäin ja käärme, joka oli säikähtänyt ja tippunut vallilta alas polulle, lähti Heikin perään. Kun Heikki katsoi taakseen ja näki käärmeen jahtaavan häntä, jatkoi hän juoksua vielä tovin. Käärme kuitenkin kiemurteli pian jyrkän vallin päälle ja katosi näkyvistä. Käärme oli pudonnut vallilta minun ja Heikin väliin ja koska itse olin taas kiljuen lähtenyt juoksemaan taaksepäin, käärme taisi lähteä minua karkuun, ennemmin kuin Heikkiä jahtaamaan...

Nämä käärmekokemukset eivät olleet niin pahoja, että olisivat haitanneet mielenrauhaa enää minuutin jälkeen. Tiesin, että ne pelkäävät minua enemmän kun minä niitä, varsinkin kun minusta lähtee enemmän ääntä kuin niistä. Ne siis väistävät ihmistä, toisin kuin iilimadot, jotka hamuavat kinttuun kiinni vaikka kuinka kiljuisi vieressä. Taitavat olla kuuroja? Pidän käärmeistä. Tosin en kaipaa joutua yhtään milliä lähemmäksi niitä, kuin näillä kahdella kerralla.

Jossain vaiheessa alkoi tuntumaan akilleksessa. Heikki otti minulta lisää painoa itselleen. Puskainen ja puustoinen maisema, pitkät ylä- ja alamäet sekä kuuma ilma eivät auttaneet motivoimaan etenemistä. Lopulta saavuttiin telttapaikalle: puulaverille polun vieressä. Käytiin purossa pesulla, viritettiin teltta, syötiin iltapalaa ja käytiin nukkumaan. Luotiin plan B: jos minulla sattuu akillekseen huomenna, Heikki kävelee osan kaman kanssa autolle ja palaa takaisin, ollaan yö lisää metsässä ja kävellään kevyimmin varustein pois.

Nukuimme pitkään ilman herätystä. Tehtiin aamutoimet ja päätettiin lähteä alustavasti kohti Vera huttia. Sen ei pitänyt olla edes kaukana. Akilleksessa ei ollut tuntemuksia, joten jatko mahdollistui. Rinkan lannehihnan kiristys sai vedet silmille. Alussa kävely tuntui kauhealta ja olin juuri valittamassa oloani Heikille kun vastaan käveli puiston työntekijä, iloinen rangeri, jääden jututtamaan meitä. Piti hetkeksi ottaa tekohymy kasvoille. Sanoi, että meiltä menisi kaksi tuntia Vera hutille ja reilu kolme Tahune hutille, joka olisi jo aivan Frenchmans Capin juurella. Ehkäpä realistisempi arvio kuin kahden hepun, jotka aiemmin kävelivät leiripaikkamme ohi kevyin varustein ja mielin. Olivat itse tulleet tunti viisitoista Veralta. "Aa, you are the mystery people! We expected you to arrive last evening to Vera hut". Pari nuorta miestä olivat meidät ohittaneet ensimmäisenä päivänä ja olivat näemmä yhdessä miettineet ketä kaikkia on vielä hutille saapumassa.

Otettiin taas aikaa kellosta. Tauot olisivat saaneet tulla nopeammin vastaan, kun hartioissa ei kiertänyt veri ja puuskututti pitkissä nousuissa. Matkantekoa hidasti pahemmanpuoleinen mutaeste, joka kuitenkin onnistuttiin ylittämään ilman mulimista. Itsellänihän siis lenkkarit jalassa eikä Heikinkään kengät vettä pitäneet. Kaikilla muilla kulkijoilla oli vähintään vaelluskengät ja suurimmalla osalla lisäksi gaitterit (nilkkasuojat). Olimme tehneet matkaa sen pari tuntia kun näimme järven alhaalla puiden lomasta. Olisiko hutti tuon rannalla? Pian tuli vastaan puuportaat ja vessarakennus, mieli kirkastui heti! Saavuttiin Vera hutille hieman puolen päivän jälkeen.

Hutti sijaitsi Lake Veran lähellä ja kirkasvetinen puro soljui järveltä poispäin. Kämppä oli tilava ja todella siisti. En ole ikinä nähnyt Suomessa yhtä siistinä säilynyttä ja hyvin varusteltua eräkämppää. Sisällä oli pirttikalusto ja hyvin ruoanlaittotilaa. Keskellä kamina, jolla on käyttöä sitten talven kylminä öinä, kun täällä voi olla hankikin maassa. Leveät kerrossängyt molemmin puolin, ja kiinteät kumimateriaalilla päällystetyt patjat. Paljon kuivaustilaa vaatteille ja useampi avattava ikkuna. Vallan valoisa ja valloittava kokonaisuus. Hutin katolle satava vesi kerääntyi suljettuja rännejä pitkin isoon vesisäiliöön, josta riitti vettä vaeltajien tarpeisiin. Vesi oli täysin juomakelpoista, kirkasta ja kylmää sadevettä. Mahtavaa vaihtelua paikoin uimahallin allasvedeltä muistuttavaan Australian vesijohtoveteen.

Otettiin purossa virkistävä pulahdus pienien kalojen seassa (rapujakin siellä asusti), tehtiin ruoka ja nautittiin pieni hetki hutin tarjoamasta mukavuudesta patjalla makaillen. Paikalla olleet muut vaeltajat ihmettelivät meidän kantamuksia ja aikeita kiivetä Frenchmans Capin huipulle jyrkkää seinämää pitkin köysin. Oltiin perillä aikatauluista. Jos haluttiin kiivetä Sydney Route, 380 metrinen greidin 17 seinämä, perillä Tahune hutilla oli oltava tänään, kiipeily suoritettava huomenna ja paluu autolle tehtävä todennäköisesti samaan tapaan kahden päivän aikana. Siis ei auttanut jäädä Vera hutin mukavan olon pauloihin, vielä oli ehdittävä valoisan aikaan perille. Rinkat selkään ja nyt hieman kevyimmin painoin kohti Tahunea, kun vettä oli vähemmän kannossa ja monta tölkkiä tyhjennetty. Juttukin kulki jo paremmin.

Polku ylitti puron, kulki ohi tasaisten telttapaikkojen, pitkin Lake Veran rantaa, alkaen pitkän ja jyrkän nousun keskellä sademetsää sekä tarjoten elämyksiä siitä, kuinka kulkuväylää tehdään Tasmanialaisittain ja kuinka Suomesta ei löydy mistään yhtä vaikeakulkusta luontoa! Maisemat alkoivat puhua puolestaan. Korkeusvaihtelut olivat hurjia, kun saavuttiin kohti vuoristoa. Loputtomalta tuntuneen reisiä hapottavan nousun jälkeen saavuttiin korkealle parin kallioisen ja jyrkkäseinäisen huipun väliseen satulaan. Se oli ikimuistoinen hetki. Heikki kulki muutaman metrin edellä. Sankka metsä edessä näytti loppuvan ja valo kertoi avarasta tilasta, se kutsui luokseen. Oikein jännitti mitä siellä olisi?! Muutama nousumetri ja siinä se avautui; useita uljaita kallioisia valon ja varjon sävyttämiä huippuja, jyrkästi alas laskeva metsä ja pieniä kirkkaita järviä kaukana alapuolellamme. Myös Frenchmans Capin etelään osoittava jyrkkä ja vaikuttava seinämä näkyi kauempana.

Pysähdyttiin ottamaan kuvia ja nauttimaan hetkestä. Arvottiin, minne polku oikein jatkuisi? Olimme siinä uskossa, että tästä ei olisi enää pitkälti Tahunelle. Meillä ei ollut karttaa alueesta, vain kiipeilykirjan piirretty kartta, joka oikeastaan opasti tarkemmin aivan viimeisen siirtymän kiipeilyreittien juurelle. Karttaa ei toisaalta tarvittukaan. Mitään risteäviä polkuja ei ollut ja polulta ei vaan kyennyt eksymään. Polku lähti laskeutumaan vaikeakulkuisena hieman alemmas, kunnes alkoi seuraamaan oikeanpuoleista rinnettä. Sademetsä oli jäänyt taakse ja maasto oli hieman paljaampaa pusikkoa, käsittäen joitakin havupuita muistuttavia puita, muita Australian hienoja puulajeja sekä omituisimpia näkemiäni keloja! Välistä edettiin louhikossa, välistä polulla, välistä yritettiin olla kastelematta kenkiä mutaliejukossa. Nähtiin edessäpäin nousua. Ei kai enää, johan sen Tahune hutin pitäisi tulla vastaan! Iltakin hämärtää tuota pikaa ja kohta oltiin neljä tuntia tehty matkaa. Edessä oli hapottava portaikko. Jokainen askel oli eteenpäin. Pakko oli pitää pieniä taukoja vähän väliä, nojailla polviin ja hengittää.

Tonnin hymy

 Vielä edettiin vaan. Mieleni muodosti kaikista vähänkään tasaisista paikoista telttapaikkoja. Sitten tuli eteen hyväkuntoinen portaikko kaiteen kera. Ei kukaan sellaista rakentaisi keskelle ei-mitään, ellei hutti olisi lähellä. Ja sieltä se sitten tuli vastaan, auringon laskiessa. Oli voittajafiilis! Väsyneinä laskettiin rinkat selästä ja lähdettiin etsimään kulkua järven rantaan, hiet oli huuhdottava pois. Hutissa olivat majoittuneena meidän lisäksi ne kaksi nuorta meistä, jotka meidät ohittivat ensimmäisenä päivänä lounasta tehdessämme. Välpättiin kamoja ja tiedusteltiin mahtaako kämppiksiä haitata jos herätään ajoissa, kiipeilypaikalla kun piti olla aamun sarastaessa. Toinen pojista oli heräämässä itsekin kolmen aikaan aamuyöstä, oli aikeissa mennä kuvaamaan auringon-nousua huipulle. Tahunelta oli kävellen noin tunti Frenchmans Capin huipulle.

Laitettiin huomista varten eväät ja kamat valmiiksi ja käytiin väsyneinä nukkumaan. Minulla koko kroppa valitti 27 kilometrin rankkaa vaellusta. Pakaroissa särki jyrkät nousumetrit, hartiat sattuivat, suoliluunharjut olivat arat ja olo oli nääntynyt. Huominen ei osannut edes pelottaa, kun kaikki keskittyminen oli mennyt perille pääsyyn. Herätyskello soi. Ei edes väsyttänyt, kumma juttu. Oli pimeää kun lähdettiin otsalamppujen valossa polkua pitkin kohti Frenchmans Capia. Seurattiin ohjeita ja jättäydyttiin summit- polulta mutkassa. Suunnattiin kohti jyrkkänä korkeuksiin nousevaa eteläseinämää ja kun aurinko ei vielä antanut valoaan meille, pysähdyttiin lepäilemään mättäälle. Auringon hipuessa kohti taivaanrantaa alkoi oranssihtavan aamuvalon määrä lisääntyä ja siirryttiin etsimään reittimme, Sydney Routen, alkua. Siinä menikin hetki, kun Climb Tasmania -kirjamme reittikuvaukset ja -kuvat olivat vaikeatulkintaisia. Normaalisti useamman köydenmitan reitillä topoon on piirretty jokainen pitchi selvästi. Nyt pienessä, lisäksi talvisessa, kuvassa oli yksi yhtenäinen viiva maasta toppiin.

Löydettiin lähtö reitille ja päästiin aloittamaan hyvissä ajoin, aamu seitsemän aikoihin. Suunnitelmamme oli että Heikki liidaa, minä tulen perässä ja kerään kamat seinältä. Meillä oli yksi räkki kamuja ja kaksi kiilasettiä. Selässämme reput, joissa juotavaa ja evästä. Ensimmäinen pitchi ei ollut varsinaista kiipeilyä, vaan aluksi rämpimistä puskaisen kinkaman päälle ja sitten oikealle viettävää ramppia pitkin ylös. Kaksi puoliköyttä kulkivat nihkeästi Heikin perässä mutkia tehden ja paikkoja varmistuksille oli huonosti tarjolla. Kun sain luvan kiivetä, tuntui eteneminen kömpelöltä repun kanssa. Yläköyteen ei tehnyt mieli tippua. Saavutin heinikkoisen tasanteen jolla Heikki seisoi minua varmistamassa. Paikka ei tuntunut oikein natsaavan kuvaukseen jatkon suhteen (ote kirjasta alla). Missään ei ollut mitään chimneytä!? Ei oikealle oikein voinut mennä? Oltiinkohan oikeassa paikassa? Ei me omasta mielestä muuallekaan oltaisi voitu mennä.

Onko kuvassa itse French man? ;)

Sydney Route 380m 17**
Originally called A Toi La Gloire.. This popular route was one of the first up the big faces. It takes a prominent weakness just left of De Gaulle´s Nose, and after a spectacular left rising traverse, takes an easy chimney/gully to finish just right of the summit (1446m). Start by going up scree in the gyllu left of De Gaulle´s Nose until you locate a vegetated crack.
1. (35m). Climb the crack to gain a ramp. Move right along the ramp to belay.
2. (35m). Move right aiming for the base of a chimney and climb it. The real climbing starts here.
...

Heikki jatkoi matkaa nyt suoraan ylöspäin. Kivi oli likaista ja varmistuksille ei löytynyt paikkaa. Noin neljä metriä toisen pitchin yläpuolella oli kurjat epätoivon hetket. Ei oltu todellakaan oikealla reitillä! Yksi kiila löysi jonkin paikan kallionkolosta ja likaisen pikku traversen jälkeen Heikki kömpi lohkareen reunaa ylös ja hävisi näkyvistä. Matkalla kuului sadattelua. Sain luvan kiivetä ja onnistun pääsemään lohkareen luo ja sen yli putoamatta. Sen jälkeen helppoa mutta semi kasvillista ja irtonaisen näköistä reittiä köysiä seuraten ylemmäs. Ymmärsin sadattelun syyn, kun pitkän matkan aikana vastaan tuli vain yksi varmistus, joka oli kiven ympärille laitettu slingi. Saavuin Heikin luo ja vielä ennen kuin olin samalla tasanteella, kirosin valjaista rokkuvia varmistuksia, jotka jäivät jumiin estäen hylje-etenemiseni tasanteen päälle.

Keskusteltiin jatkosta. Tiedettiin että ei oltu oikeassa paikassa, kun mitään chimneytä (savupiipun tapainen) ei näkynyt mailla halmeilla. Heikki ei haluaisi jätää kamoja seinälle (laskeutumisvaihtoehto) ja minä en halunnut jatkaa. Tiedustelin mistä Heikki meinasi jatkaa ylös päin. Kaksi vaihtoehtoamme ei vakuuttanut minua ollessaan hankalan näkösiä ja kasvien ja irtonaisen näköisen kiven peittämiä. Olo oli hyvin epäilevä ja ahdistunut. Olin onnellinen ylipäätään siitä, että oltiin nyt ehjinä noin 60 metriä maan pinnasta. Lisäksi heikotti ja ihan kuin päätäkin olisi alkamassa särkeä? Ahdistus purkautui itkuna ja lupasin, että voidaan olla vaikka käymättä loppu reissun aikana ulkona syömässä (Heikki piti matalan budjetin elämästä ja tonnikala -linjasta), jos nyt laskeuduttaisiin alas. Niin sitten Heikki viritti kiven lohkareen molemmin puolin oleviin halkeamiin kiilat ja kahdesta jatkosta varastetut lankaportilliset sulkurenkaat, laittoi köydet yhteen ja viskaisi alas. Ei nähty, yltivätkö ne maahan asti. Heikki laskeutui edellä ja huusi hetken päästä olevansa maassa. Purin ankkurin ja laskeuduin kiiloista alas. Köydet riittivät sopivasti maahan asti ja kiilat ja itse kivenmurikka jonka taakse ne oli asetettu, kestivät paikoillaan.

Vedettiin köydet alas ja itse istahdin kivelle mutustamaan eritäin tuhtia maapähkinävoileipää. Heikotti, janotti ja kohta oli kakkahätäkin. Mietin, mitä kiipeilystä olisi tullut vaikka oltaisiinkin satuttu oikealle kohdalle seinää? Jälkeenpäin alkoi pelottamaan ajatus reitistä. Vaikein pitchi olisi ollut yhdeksäs yhteensä 13 köydenmitan seinämästä. 9. 20m. Up across the left wall to the arete and a small ledge. This pitch is the crux and is known as L`Escalier du Diable (The Devil´s Stairway). Jälkeen päin Tahune Hutilla luettiin toista reittikuvausta samasta reitistä. Löydettiin niistä paljon eroavaisuuksia ja hieman pelottavaa tietoa tästä cruxi kohdasta. Oli kuulemma kapeaa halkeamaa ja paikkoja varmistuksille haastava löytää. Ankkurin tekeminen haastava ja varmistettava pystyltä seinämältä, ellei sitten jatka hieman ylemmäs kulman taakse, jolloin köyteen tulee ikävä mutka ja perässä tulevan ei kannata tippua yläköyteen, sille se kiilautuu helposti jumiin.

Olin väsynyt ja toisaalta tyytyväinen, ettei oltu seinällä enää. Kello oli varmaan kymmenen aamupäivällä ja mietittiin, että voitaisiin kävellä huipulle, kun oltiin jo puolessa välissä summit-polkua. Mutta ei, minä en yksinkertaisesti jaksanut, vaan laahustin Heikin perässä kohti huttia. (Niin miten siellä seinällä menisikään tällä hetkellä? :D). Käytiin molemmat vain nukkumaan väsyneinä... Herättiin jossain vaiheessa laittamaan ruokaa. Huomasin kärsiväni jonkin asteisesta nestehukasta vaellusten jälkeen. Päivä olisi ollut aurinkoinen ja selkeä, siis mahtava keli käydä huipulla, mutta kummatkaan emme jaksaneet. Tahunelle oli saapunut Hong Kongilainen iloinen ja hyväkuntoinen nuori mies. Oli myös kiipeilijä, mutta oli Tasmaniassa vain retkeilläkseen. Hän oli kiinnostunut kiipeily-yrityksestämme ja hänestä oli ihmeellistä kuinka olimme kantanut niin paljon kamaa tänne asti. Heikki arvioi oman rinkkansa painaneen 50 kiloa ja tästähän hän keksi vääntää huumoria. "Fifty kiilou! Painan itse saman verran!"

Hengailtiin flegmaattisina mökissä ja kiinalainen puhua palpatti kaikenlaista. Sitten hän lähti kävelemään huipulle. Siinä hieman ennen hämärää Tahune huttiin pamahti paikalle hengästynyt pitkä, aluksi mieheltä näyttänyt, mutta äänen kuultuamme naiseksi todettu ihminen rinkkansa kanssa. Valitteli oloaan, kuumuutta ja että oli rankka patikka! Oli tullut saman päivän aikana tänne parkkipaikalta asti, hyvä suoritus! Nainen oli syntyjään saksalainen, oli nuorena aikuisena muuttanut Australiaan ja asunut Sydneyssä kunnes muuttanut Tasmaniaan olemaan. Hänellä oli ex-aussimies Blue Mountainsilla ja pari lasta, jotka asustivat ympäri maailmaa. Saksalainen puhui paljon. Kun Hong Kongin kasvatti saapui takaisin huttiin, juteltiin erinäisistä aiheista hetken aikaan kaikki, kunnes nämä kaksi suupalttia uppoutuivat toistensa äänekkääseen seuraan pöydän äärellä. Huvittava parivaljakko parin päänmitan pituuserollaan ja parin kymmenen vuoden ikäerolla.

Saatiin kuulla saksalaisen viikon takaisesta vaellusreissusta, jonka myötä hänen poikansa on ostanut hänelle gps -laitteen hätätilanteita varten. Sillä pystyi lähettämään kotiväelle viestin: a) kaikki hyvin TAI b) olen kunnossa, mutta jotakin on tekeillä TAI c) kaikki ei ole hyvin TAI sitten lähettämään suoraan viestin koordinaattien kera pelastuslaitokselle ja tilata pelastushelikopteri paikalle. Viikko sitten oli ollut kurja sateinen ja usvainen sää ja parin päivän aikana seitsemän ihmistä oli haettu helikopterilla pois yhdeltä retkeilyalueelta. Saksalainen oli yksi heistä. Hän oli ollut jonkin tuttavaporukan kanssa vaelluksella, kun oli huonon sään johdosta päättänyt kääntyä ja palata autolle, mutta olikin eksynyt polulta ja kävellyt pitkälti väärään suuntaan. Poikansa oli soittanut helikopterin häntä noutamaan, kun ei tiennyt oliko äiti hädässä. Märän telttyön jälkeen jossakin puuttomalla korkealla kukkulalla oli Saksalainen sitten kuullut helikopterin saapuvan ja noloissaan pakannut tavarat kasaan ja noussut kopterin kyytiin. Hän piti tapahtunutta nolona, mutta luullaan että piti vaan huomiosta vaikka hieman hänelle kettuiltiinkin. "Tilataanko pitsat helikopteripalvelusta?"

Kumman kova sammalmatto!

Kiinalainen koitti kannustaa meitä uuteen kiipeily-yritykseen seuraavana päivänä ja varmaan luulikin että oltiin halukkaita selättämään Sydney Route. Itseäni ei kyseinen seinämä, eikä mikään mukaan, kiinnostanut pätkän vertaa! Itse asiassa olin aika varma, etten enään koskaan tule harrastaneeksi trädikiipeilyä isoilla seinillä! Seuraavaksi aamuksi olikin luvattu pientä sadetta ja niin toteutuikin. Pilvet olivat alhaalla, käytänössä leijailivat tasallamme, ja ulkona oli kosteaa. Suunnitelmamme oli käydä kävellen kevyen varustuksen kanssa huipulla ja sitten lähteä paluumatkalle. Ruokaa oli juuri sen verran matkassa, että saimme jaettua sen kahdelle päivälle, jonka se ottaisi kävellä autolle. Tahunelle oli saapunut pari muutakin pientä retkikuntaa Veralta ja suurin osa lähti nyt edelleen huipun ollessa pilvien peitossa, yrittämään huiputusta. Mekin lähdimme, kauempaa kun ei kannattanut odotta jos haluttiin vielä tämän päivän aikana Vera Hutille. Kulku tuntui kevyeltä ilman painavaa rinkkaa ja maisemat olivat huimaavan kauniit. Noustiin pitkin polkua ripein askelin ja saavutettiin pian meitä ennen lähtenyt saksalainen. Hän oli kohdassa, josta ei ollut varma mihin suuntaan jatkaa. Etsittiin yhdessä kivikummeleita ja löydettiin jatko.

Edessä oli hankalan näköinen kohta, johon saksatar oli taas jäänyt odottamaan, jotta näkisi miten me nuoremmat ratkaisisimme kohdan. Vaati pientä kiipeilyä päästä jatkamaan. Seurattiin sitten kummeleita, jotka johdattivat meitä mutkitellen ylemmäs ja pian sukelletiinkin pilven sisälle. Aluksi maisema muuttui sumuisen häkäräksi ja sitten ei nähtykään 50 metriä pidemmälle. Käveltiin huipulle, jossa nuori pari kertoi, että silloin tällöin pilvet antautuivat hetkeksi ja näyttivät ikkunastaan hieman kaukana alapuolella avautuvia maisemia. Niin saatiinkin pari ikkunaa, joiden aikana kamera lauloi ja katse ahmi verkkokalvoille tallentuvaa ainutlaatuista maisemaa. Järvet kimmelsivät alhaalla ja metsät ja kukkulat piirsivät aaltomaisia kuvioita. Miten täällä olisikaan ylväs olo, jos taivas olisi selkeä ja maisema avautuisi 360 astetta?! Odoteltiin 15 minuuttia ja pilviverhon käydessä vain tiiviimmäksi, lähdettiin laskeutumaan kylmältä, kostealta ja tuuliselta paljaalta Frenchmans Capin huipulta takaisin pilvirajan alapuolelle.

Huipulla!

Kirkkaan sään taas vallitessa alempana ja mielettömän upean maiseman hyväillessä mieltä, olisi tehnyt mieli jäädä vain olemaan siihen ja katselemaan. En ollut ikinä käynyt näin korkealla, Saanatunturin ollessa 29 metriä tonnin yläpuolella ja Haltin, Suomen korkeimman kohdan (jolla en ole vielä käynyt), kohotessa 1365 metriin. Tahunella tavattiin paikalle patikoineet neljä kiipeilijää, joista osa röhjötti uupuneina punkissa. Olivat aikeissa kiivetä myös Sydney Routen, sekä jonkun muukin reitin. Kerrottiin meidän lyhyeksi jääneestä suorituksesta, josta olivatkin jo tietoisia, ja naurettiin yhdessä, että jos löytävät seinältä pari hylättyä kiilaa, tietävät olevansa väärässä paikassa.

Lähdettiin nyt huomattavasti kolmea päivää sitten kevyempiä rinkkoja kantaen paluumatkalle. Tälle taipaleelle Tahunelta Veralle kertyi laskumetrejä yli tuhat, ja sekös tuntui etureisissä ja polvissa. Minulla alkoi jokainen vähänkään jyrkempi askelma, joita oli suurin osa, pistämään polvessa. Saavuttiin Veralle illalla, taitettuamme matkaa saman verran kuin mennessä, nelisen tuntia. Epäiltiin hutissa olevan ruuhkaa, tietäessämme ketkä kaikki siellä ainakin aikoivat majoittua. Niinpä pystytettiin teltta. Minä kävin hutin luota hakemassa vesitäydennystä ja siellä vesitynnyrin luona tapasin pörröisen pienen ruskean otuksen, joka vanhemman miehen mukaan oli Tasmanian rotta. Siinä se mutusteli maasta ruoan tähteitä eikä välittänyt minusta ollenkaan, vaikka olin vajaan metrin päässä. Innoissani suloisesta rotasta kiirehdin kohti telttapaikkaa, kun näin pienen otuksen hyppivän keskeltä polkua minua karkuun. Se jäi muutaman metrin päähän pysähdyksiin ja katsoi minua nappisilmillään. Olin tovin paikallani ja kävin sitten kyykkyyn samalla jotakin kivaa äännellen ja samalla se lähti tulemaan luokseni ja pysähtyi melkein kosketusetäisyydelle. Pelästyin jo, että miten se noin tuttavalliseksi alkaa, voikohan pieni fallabin poikanen purra? (Fallabi, kengun näköinen mutta paljon pienempi.) Hetken päästä se pomppi tiehensä ja näin myös aikuisen fallabin kun lähdin eteenpäin.

The Frenchmans cap...

"Heikki Heikki, arvaa mitä näin!?"
"No arvaappas mitä minä näin?", kuului vastaus ja Heikki kertoi ja näytti kuvia siitä, kuinka äiti ja lapsi fallabi olivat tomerasti pomppineet leiriimme ja hengailleet teltan vieressä Heikistä mitään välittämättä. Täällä siis tapaa puolikesyjä villieläimiä! Kävin kuvaamassa tuota todennäköisesti vesitankin alla asuvaa rottaa ja sain videolle pätkän, jossa eräs retkeilijä silittää sitä! Fallabiperhekin näyttäytyi kokonaisuudessaan. Kuulin, että pari päivää sitten täällä oli nähty myös vompatti. Täällä erämaassa eläimet eivät nää muita ihmisiä kuin retkeilijöitä, jotka luultavasti tuottavat myös osan niiden menusta. Pahoja kokemuksia ei synny ja ne eivät opi pelkäämään ihmistä. Tosin myöhemmin tehtiin huomio, että fallabit olivat kaikkialla Tasmaniassa melko huolettomia olostaan ihmisten seassa.

Nukuttiin pidempään kuin muut, sillä kun lähdimme kohti pitkää lopputaivaltamme, oli hutti jo tyhjillään. Matka taittui neljän päivän takaista nopeammin, mutta ei se liian helppoa nytkään ollut! Alkoi useamman päivän rasitus tuntumaan kehossa. Sää oli hieman turhan kuuma patikoimiseen, mutta toisaalta saamme kiittää onneamme siitä, että pääsimme toteuttamaan reissun näin hyvien säiden aikaan. Topokirjassammekin varoiteltiin, että vettä ja jopa lunta voi tulla keskellä kesää milloin tahansa vuoristo-oloissa. (Vaikka varsinaista vuoristoahan mistään Australiasta ei löydy). Ja me oltiin matkassa lenkkareilla ja ilman mitään sadevarustetta! Oli muuten huvittava näky katsella vaeltajien kenkiä rivissä Tahune hutin terassilla: kuraisia ja vielä kuraisempia vaelluskenkiä ja sitten meidän väreissään loistavat vain hieman tomuiset lenkarimme. No, kyllähän se matkan teko meillä hidastuikin aina pahemman kerran mutaesteiden kohdilla.

Nähtiin matkalla kaksi eri väristä pikku käärmettä, joista toisen Heikki ohitti huomaamatta melkein päälle astuen. Lisäksi tiger snaket olivat jälleen liikkeellä, näimme yhden suuren yksilön polulta jokunen metri auringossa lämmöstä nauttimasta ja toisen luikertelemassa polulla, lähellä paikkaa jossa oltiin aiemmin juostu erästä veijaria eri suuntiin karkuun. Hong Kongilainen ohitti meidät kateutta herättävän kevyin askelin, jääden hetkeksi naureskelemaan rinkoillemme. "Fifty kiilou!". Vimeiset tölkit tyhjennettiin lounaan sekaan ja pitkän nousun jälkeen kuultiin ensimmäistä kertaa auton ääniä kaukaa tieltä. Oli ihana päästä perille! Vasta palatessa huomasimme lähtöpisteessä olleen vaeltajien logikirjan, johon olisi kuulunut laittaa reittisuunnitelma ylös yhteystietojen kera. Hups. Hyvä järjestelmä kyllä. Purattiin rinkat pakumme luona ja palattiin vielä vartin verran polkua takaisin päin leveän puron rantaan ja hieman yläjuoksulle päin, mutkan taakse piloon. Takaisin lähdettiinkin puhtaina ja sääret sileinä! Tähän oli hyvä lopettaa tämä Frenchmans Capin vaellus.

Nähtiin vielä tiger snake ylittämässä maantietä lähtiessämme ajamaan. Viides käärme saman päivän aikana ja seitsemäs viiden päivän aikana. En ole ikinä nähnyt Suomessa edes yhden kesän aikana niin montaa käärmettä... Taakse jäi mahtavat maisemat, yhteensä 56 kilometriä jalkapatikkaa, pettymys ja helpotus. Yhtä antoisaa, raskasta ja mieleenpainuvaa kokemusta rikkaampana lähdettiin kohti Tasmanian kaakkoista osaa, Tasman Peninsulaa, mielissämme siitä, että allamme meitä kuljetti neljä rengasta!!!!

Tasmanian reissun jäljelle jääneet turinat myöhemmin.

Australia: Tasmanian tarinat osa 1

Laiva saapui Tasmanian Devonporttiin 24.1. illalla. Matka Bass Straitin yli oli melko keikuttava. Sivuaallokossa vesi pärskähti joskus ysi kannen ikkunoihin. Pääsy ulos kannelle oli suljettu jo matkan alkutaipaleilla avomerelle saavutuamme. Ajettiin paku laivan uumenista Tasmanian maaperälle ja otettiin suunta Deloraineen, noin 50 kilometriä etelään. Pysähdyttiin pienen joen varteen ruusujen ympäröimälle katokselle tekemään ruokaa ja pohdittiin, missä oltaisiin yötä. Päädyttiin etsimään jostakin asutetun kadun varrelta tasainen paikka autolle. Tämä taktiikka on onnistunut aina ennenkin, mutta nyt poikettiin yhdestä tärkeästä säännöstä: parkkeeraa muiden autojen luokse, jolloin et ole niin näkyvissä. Yksinäinen valkoinen paku kyhjötti nyt nurmikentän vieressä, yksikerroksisten omakotitalojen ympäröimänä. Oltiin peiton alla kun auto ajoi luoksemme.. poliisiauto. Poliisisetä tuli koputamaan sivuovea ja Heikki avasi sen. Kerrottiin, että oltiin juuri tultu tänne ja ollaan hieman eksyksissä. Poliisi näki viattoman aikeemme ja kun huomasi että "Oh, you have a lady with you", varmistui siitä, ettei oltu aikeissa ryöstää ketään ja antoi meidän jäädä siihen nukkumaan. Joku talon asukkaista oli soittanut poliisin paikalle.

Seuraavana päivänä selvisi, että aivan lähellä olikin ilmainen leirialue, jonka olin jättänyt bongaamatta kirjastamme. Ensimmäinen kiipeilypaikka jossa vierailtiin, oli Mersey Cliffs. Muutama reitti sporttia lähellä upeaa look outtia, kiipeilykallion alapuolella jyrkässä kanjonissa virtasi kirkasta vettä uomassaan ja vastapuolella kalliojyrkänteet kertoivat muodoillaan jälleen kerran sen, että maailmassa riittää ihmeteltävää! Näimme täällä pari kesyn puoleista sisiliskoa. Olivat uteliaita ja kävivät syömässä Heikin kädestä muruja. Olisi se Heikin sormikin maistunut näköjään. Tehtiin samalla myös huomio, että sisilisko halutessaan palan irti ruoastaan, lähtee pyörimään kuin krokotiili itsensä ympäri. Vänkä otus. Onneksi ei ole isompi.

Toinen kohde oli Launceston ja Cataract Gorge. Alun säädön jälkeen löydettiin oikea parkkipaikka ja käveltiin lyhyt matka joen varressa sijaitsevalle kiipeilypaikalle, jossa reitit alkoivat vilkaskulkuisen maisemareitin varrelta. Kävelijöitä ja lenkkeilijöitä vilisti ohi ja ihmetteli puuhiamme. Päästiin taas ainakin yhteen kiinalaiseen kuva-albumiin näytille. Tosin olen kyllä alkanut epäilemään, ehtivätkö kiinalaiset oikeasti selaamaan ikinä ottamiaan kuvia läpi? Ja jos teettävät niistä albumeita, niin mahtuuko niiden pieniin asuntoihin enään mitään muuta tavaraa? Cataract Gorge oli paikka, josta kiipeilyllisesti en pitänyt alkuunkaan. En päässyt helpointa reittiä ylös ja pelkäsin kuollakseni varmistaa Heikin liidi suorituksia. Pulttivälit olivat ilkeän pitkiä ja kieltäydyin varmistamasta Heikkiä enää, koska mielessäni pyöri pahimmat skenaariot siitä, kuinka toiselta klipiltä voi ottaa helposti tonttipannut.

Kolmas paikka, Hillwood, oli jo

Hillwood

jotakin paljon parempaa. Hyvän laatuista kiveä, uniikkeja kalliomuodostelmia ja upeita reittejä. Tosin siitä faktasta ei päästä täällä Australiassa eroon, että pulttivälit ovat hervottomia joillakin reiteillä. Hillwoodin helpoimmat sporttireitit esimerkiksi päättyvät noin viiden metrin pulttiväliin viimeisen pultin ja ankkurin välillä. Olihan se tietysti helpompaa loppua kohden, mutta silti! Jollekin se greidi 15 voi olla omaa maksimitasoa ja toisaalta saattaa parempikin kiipeilijä säikähtää vaikka vastaan tulevaa isoa hämähäkkiä!! Onneksi Heikki jaksaa laittaa minulle yläköysiä reiteille, jotka ovat henkisesti liian iso pala lähteä liidaamaan. Olen joutunut pohtimaan täällä kiipeilyminääni. Tahtoisin olla hyvä ja pystyä kulkemaan kallioilla Heikin kanssa. Hyväksi voi edellytyksiä ollakin, mutta pelko rajoittaa kehitystä. Ja pelko syö motivaatiota ja tahtoa. Ja miksi tekisin jotakin, jota tarvitsee pelätä koko ajan? Voiko pelon voittaa? Onko minulla motivaatiota tehdä töitä voittaakseni pelon? Itsetutkiskelua on tullut harrastettua.

Oltiin kiivetty Hillwoodissa jokunen päivä, kun Heikin sorminivel alkoi vaivaamaan ja mietittiin, että parin viikon lepo voisi tehdä terää. Vaihdettiin alkuperäistä suunnitelmaa, ja lähdettiin kiertämään Tasmaniaa vastapäivää. Mietittiin, että tähän väliin sopisi mukavasti muutaman päivän rinkkavaellus kansallispuistossa. Oltiin pari yötä joen varrella ja pestiin itsemme lisäksi myös köysi kirkkaassa purossa. Vesi oli kahluu mataluudella, mutta padot saattoivat nostaa vedenkorkeutta hetkessä. Paikassa oli koskipujotteluun (kajakeilla) tarkoitettu rata, ilmeisesti kisojakin käytiin välillä. Tasmaniastahan löytyy maailman parhaimpia (vaikeimpia ja vaarallisempia) koskenlaskumestoja. Sekin ja laji, hyi. Nähtiin myöhemmin paikka, josta kumilautalla lähtevät viidakkojokea etenemään. Tulvalla joen pinta voi nousta 10 metriä ja koskia löytyy luokkaan 6 asti. Jengiä on kuollut sinne!

Ajoimme makeiden maalais- ja vuorimaisemien siivittämänä Cradle Mountains kansallispuiston porteille. Olin fiilistellyt jo paria kuukautta ennen tätä aluetta, sen varmasti hienoja vaelluspolkuja kirkkaiden järvien ja vuoriston keskellä ja erätupia joissa voisi yöpyä. Parkkipaikka oli täpötäynnä autoja ja ihmisiä kuhisi kaikkialla. Ruuhka luonnossa ei ollut meidän juttu. Käytiin kuitenkin katsomassa Visitor Centeristä tietoja. Puistoihin pääsy maksaa Tasmaniassa ja tänne olisi lisäksi pitänyt joko kulkea maksullisella bussilla polkujen lähtöpaikkaan tai kävellä sinne pitkä matka. Koettiin liian monimutkaiseksi ja jatkettiin pettyneinä asfalttivaellustamme kohti länsirannikkoa.

Kävimme juosten katsomassa yhtä Tasmanian korkeimmista vesiputouksista, 104 metristä Montezuma Fallsia. Polku oli tosin paikoin mutaliejua ja lenkkareiden kanssa piti hiiviskellä penkereitä pitkin. Selvisin kuitenkin ilman mulimisia! Länsirannikolla käytiin eksyilemässä nelivetotiellä ja puskassa, etsiessämme huonojen (väärinymmärrettyjen) ohjeiden kanssa kiipeilykalliota. Lopulta sen Heikki löysi, mutta kiipeilyt jäivät suorittamatta. Kävelty oli jo ihan tarpeeksi, eväätkin jo syöty ja kummoisia reittejäkään ei ollut tarjolla. Siis Hells Gatesin kautta eteenpäin. Suunnitelma jonkin multipitch reitin kiipeämisestä korkealle vuorelle oli pyörinyt mielessä. Kerran ajatus jo dumpattiin, kun lähestyminen oli kaikkiin vaihtoehtoihin 1,5 päivää patikkaa. Nyt uuden harkinnan jälkeen päätettiin kuitenkin ottaa kohteeksi Frenchmans
Cap, Franklin-Gordon Wild Rivers kansallispuistosta. Käytiin ostamassa kansallispuistopassi (jonka kanssa pääsy mahdollistui myös tuleviin kiipeilypaikkoihin), hankittiin eväät ja pakattiin rinkat.

Länsirannikon maisemia

Lukijaystävällisyyden vuoksi (meikän pikku romaanit) Frenchmans Capin turinat omassa bloggauksessaan pian!