Laiva saapui Tasmanian Devonporttiin 24.1. illalla. Matka Bass Straitin yli oli melko keikuttava. Sivuaallokossa vesi pärskähti joskus ysi kannen ikkunoihin. Pääsy ulos kannelle oli suljettu jo matkan alkutaipaleilla avomerelle saavutuamme. Ajettiin paku laivan uumenista Tasmanian maaperälle ja otettiin suunta Deloraineen, noin 50 kilometriä etelään. Pysähdyttiin pienen joen varteen ruusujen ympäröimälle katokselle tekemään ruokaa ja pohdittiin, missä oltaisiin yötä. Päädyttiin etsimään jostakin asutetun kadun varrelta tasainen paikka autolle. Tämä taktiikka on onnistunut aina ennenkin, mutta nyt poikettiin yhdestä tärkeästä säännöstä: parkkeeraa muiden autojen luokse, jolloin et ole niin näkyvissä. Yksinäinen valkoinen paku kyhjötti nyt nurmikentän vieressä, yksikerroksisten omakotitalojen ympäröimänä. Oltiin peiton alla kun auto ajoi luoksemme.. poliisiauto. Poliisisetä tuli koputamaan sivuovea ja Heikki avasi sen. Kerrottiin, että oltiin juuri tultu tänne ja ollaan hieman eksyksissä. Poliisi näki viattoman aikeemme ja kun huomasi että "Oh, you have a lady with you", varmistui siitä, ettei oltu aikeissa ryöstää ketään ja antoi meidän jäädä siihen nukkumaan. Joku talon asukkaista oli soittanut poliisin paikalle.
Seuraavana päivänä selvisi, että aivan lähellä olikin ilmainen leirialue, jonka olin jättänyt bongaamatta kirjastamme. Ensimmäinen kiipeilypaikka jossa vierailtiin, oli Mersey Cliffs. Muutama reitti sporttia lähellä upeaa look outtia, kiipeilykallion alapuolella jyrkässä kanjonissa virtasi kirkasta vettä uomassaan ja vastapuolella kalliojyrkänteet kertoivat muodoillaan jälleen kerran sen, että maailmassa riittää ihmeteltävää! Näimme täällä pari kesyn puoleista sisiliskoa. Olivat uteliaita ja kävivät syömässä Heikin kädestä muruja. Olisi se Heikin sormikin maistunut näköjään. Tehtiin samalla myös huomio, että sisilisko halutessaan palan irti ruoastaan, lähtee pyörimään kuin krokotiili itsensä ympäri. Vänkä otus. Onneksi ei ole isompi.
Toinen kohde oli Launceston ja Cataract Gorge. Alun säädön jälkeen löydettiin oikea parkkipaikka ja käveltiin lyhyt matka joen varressa sijaitsevalle kiipeilypaikalle, jossa reitit alkoivat vilkaskulkuisen maisemareitin varrelta. Kävelijöitä ja lenkkeilijöitä vilisti ohi ja ihmetteli puuhiamme. Päästiin taas ainakin yhteen kiinalaiseen kuva-albumiin näytille. Tosin olen kyllä alkanut epäilemään, ehtivätkö kiinalaiset oikeasti selaamaan ikinä ottamiaan kuvia läpi? Ja jos teettävät niistä albumeita, niin mahtuuko niiden pieniin asuntoihin enään mitään muuta tavaraa? Cataract Gorge oli paikka, josta kiipeilyllisesti en pitänyt alkuunkaan. En päässyt helpointa reittiä ylös ja pelkäsin kuollakseni varmistaa Heikin liidi suorituksia. Pulttivälit olivat ilkeän pitkiä ja kieltäydyin varmistamasta Heikkiä enää, koska mielessäni pyöri pahimmat skenaariot siitä, kuinka toiselta klipiltä voi ottaa helposti tonttipannut.
Kolmas paikka, Hillwood, oli jo
 |
| Hillwood |
Oltiin kiivetty Hillwoodissa jokunen päivä, kun Heikin sorminivel alkoi vaivaamaan ja mietittiin, että parin viikon lepo voisi tehdä terää. Vaihdettiin alkuperäistä suunnitelmaa, ja lähdettiin kiertämään Tasmaniaa vastapäivää. Mietittiin, että tähän väliin sopisi mukavasti muutaman päivän rinkkavaellus kansallispuistossa. Oltiin pari yötä joen varrella ja pestiin itsemme lisäksi myös köysi kirkkaassa purossa. Vesi oli kahluu mataluudella, mutta padot saattoivat nostaa vedenkorkeutta hetkessä. Paikassa oli koskipujotteluun (kajakeilla) tarkoitettu rata, ilmeisesti kisojakin käytiin välillä. Tasmaniastahan löytyy maailman parhaimpia (vaikeimpia ja vaarallisempia) koskenlaskumestoja. Sekin ja laji, hyi. Nähtiin myöhemmin paikka, josta kumilautalla lähtevät viidakkojokea etenemään. Tulvalla joen pinta voi nousta 10 metriä ja koskia löytyy luokkaan 6 asti. Jengiä on kuollut sinne!
Ajoimme makeiden maalais- ja vuorimaisemien siivittämänä Cradle Mountains kansallispuiston porteille. Olin fiilistellyt jo paria kuukautta ennen tätä aluetta, sen varmasti hienoja vaelluspolkuja kirkkaiden järvien ja vuoriston keskellä ja erätupia joissa voisi yöpyä. Parkkipaikka oli täpötäynnä autoja ja ihmisiä kuhisi kaikkialla. Ruuhka luonnossa ei ollut meidän juttu. Käytiin kuitenkin
katsomassa Visitor Centeristä tietoja. Puistoihin pääsy maksaa Tasmaniassa ja tänne olisi lisäksi pitänyt joko kulkea maksullisella bussilla polkujen lähtöpaikkaan tai kävellä sinne pitkä matka. Koettiin liian monimutkaiseksi ja jatkettiin pettyneinä asfalttivaellustamme kohti länsirannikkoa. Kävimme juosten katsomassa yhtä Tasmanian korkeimmista vesiputouksista, 104 metristä Montezuma Fallsia. Polku oli tosin paikoin mutaliejua ja lenkkareiden kanssa piti hiiviskellä penkereitä pitkin. Selvisin kuitenkin ilman mulimisia! Länsirannikolla käytiin eksyilemässä nelivetotiellä ja puskassa, etsiessämme huonojen (väärinymmärrettyjen) ohjeiden kanssa kiipeilykalliota. Lopulta sen Heikki löysi, mutta kiipeilyt jäivät suorittamatta. Kävelty oli jo ihan tarpeeksi, eväätkin jo syöty ja kummoisia reittejäkään ei ollut tarjolla. Siis Hells Gatesin kautta eteenpäin. Suunnitelma jonkin multipitch reitin kiipeämisestä korkealle vuorelle oli pyörinyt mielessä. Kerran ajatus jo dumpattiin, kun lähestyminen oli kaikkiin vaihtoehtoihin 1,5 päivää patikkaa. Nyt uuden harkinnan jälkeen päätettiin kuitenkin ottaa kohteeksi Frenchmans
Cap, Franklin-Gordon Wild Rivers kansallispuistosta. Käytiin ostamassa kansallispuistopassi (jonka kanssa pääsy mahdollistui myös tuleviin kiipeilypaikkoihin), hankittiin eväät ja pakattiin rinkat.
 | |
| Länsirannikon maisemia |
Lukijaystävällisyyden vuoksi (meikän pikku romaanit) Frenchmans Capin turinat omassa bloggauksessaan pian!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti