Kehotyypit ja nenähengitys -miksen ole kuullut näistä ennen?

Lainasin kirjastosta kirjoja, joista yksi oli John Douillardin Keho, Mieli ja Urheilu (1996). Nyt kirjan luettuani ihmettelen, miksen ole kuullut ennen näistä liikunnan ja urheilun kannalta niin merkittävistä asioista? En, vaikka olen ollut yleisurheilija ja mukana erilaisissa valmennusporukoissa. En, vaikka olen opiskellut ammattikorkeakoulussa liikunnanohjaajaksi! Myönnettäköön se, että en ole ollut kovinkaan aktiivinen liikunta- ja terveyslehtien lukija, kyllä aihe olisi muuten vastaan tullut, varmaan.

Tietty itsekin osaksi kyseenalaistan kirjassa kerrottuja menetelmiä.. aivan niinkuin Johnkin oli kyseenalaistanut ensimmäisen kerran aiheesta kuultuaan. Kun on tiettyyn malliin kasvatettu ja tietyllä tavalla tehnyt asioita, erilainen harjoitusmenetelmä -menetelmä jossa ei tunnuta edes treenattavan, kuulostaa vitsiltä. Ja myönnettäköön, että tässä asiassa oman mieleni saa täysin vakuuttuneeksi vasta sitten, niin kuin yleensäkin suomalaisilla, kun sen on itse nähnyt tai kokenut. Vakuuttuneeksi (jättäen pois sanan "täysin") minut sai kyllä niin kirjailijan kertomus omasta urheilijanurastaan, kuin tarinat niin monen muunkin urheilua enemmän tai vähemmän tosissaan harrastavan muutoksista liikunnan saralla ja muuten elämässä.

Alkuun kirjaa lukiessani skippailin sivuja, kun puheenaiheena oli suoritushurmio ja sisältä ulospäin tapahtuva voittaminen. Kun alettiin määritellä omaa kehotyyppiä, heräsi kiinnostus, ja vielä kun määritelmä kuvauksineen osui niin täydellisesti nappiin, täytyi uskoa ettei tätä tekstiä oltu päästä heitetty! Olen aivan selvä Vata. Ja miten kummassa kehon piirteiden ja ominaisuuksien lisäksi myös käyttäytyminen ja henkinen rakenne voidaan määritellä?! Miten puhun, minkälaisia unia nään, miten mieliala vaihtelee, mikä on suhde rahaan, hiusten väri - kaikki piti paikkansa! Enkä ollut ainut kenen kehotyypin kuvaukset mätsäsivät. Heikin selkeä Pitta ja veljen ilmiselvä Kapha. Eiväthän määritelmät tietenkään täydellisen nappiin mene, ja monien kehotyyppi on sekoitus päätyypeistä. Mutta kyllä tässä kaava on, selvästi!

"Vata-tyyppi urheilijana: ... Heillä ei niinkään ole voimaa, mutta he ovat nopeita juoksijoita ja reagoivat nopeasti. Vata-tyypit rakastavat nopeita, riuskoja lajeja, mutta eivät kestä niitä pitkään jos aikovat pysyä tasapainossa... kevyt rakenne, joka ei ole sitkeä ja kestävä.."      <- That´s me!!

Samalla kun oppii tietämään enemmän omasta kehosta ja siitä, miten sitä kuuluisi käyttää, tulee reflektoitua omaa elämää. Olisi jännä elää elämä vaikkapa kymmenvuotiaasta uudelleen soveltaen kehon käyttöohjeita urheiluun. Lääkäri on sanonut minulle 15-vuotiaana, ettei minulla mitään vaivoja olisi, jos en urheilisi. Voi olla totta, mutta sekin on totta, että olen ollut aina laiska huoltamaan omaa kehoani. Noh, mennyttä voisi spekuloida loputtomiin, sitä vastoin tulevaisuutta on vielä paljon edessä! Bikinifitness reenit kehiin sillä poikkeuksella, että ruokaa PALJON. Sillä lisätään Senjan kehon elinikää; tarvin paljon lihaksia tukemaan heikkoja niveliä.

Kirjan opit perustuvat Ayurvedaan, ikivanhaan intialaiseen terveydenhoitojärjestelmään. Kehotyypin määrityksiä on toki muitakin, kuten Sheldonin 1940 -luvulla luoma ectomorfi, mesomorfi ja endomorfi -teoria sekä Shiki -kehotyyppiopin A, B, C ja D pääkehotyypit, jotka jakautuvat 64 eri alatyyppiin. Tutustuin näihin muihin hyvin nopeasti, mutta huomasin ainakin Sheldonin mallissa yhtäläisyyksiä Ayurvedan malliin. Mutta jatkaakseni Ayurvedasta, kehotyypeissä mielenkiintoista on niiden kokonaisvaltaisuus. Nimittäin ihminen on yhteydessä luontoon ja luonnon rytmiin. Meidän keho käyttäytyy tietyllä tavalla eri vuodenaikoina ja kehoon on sisäänrakennettuna vuorokausirytmi. Hyvin usein nykymaailman kiireellisyys ja luonne on rikkonut meidän luontaisen rytmimme, jolloin keho ja mieli eivät pysty toimimaan yhteen. Päivässä on tietyt ajat, jotka sopivat treenaamiseen paremmin, ja kehotyypeilläkin on eroja. Esimerkiksi klo 10-14 on huonoin aika Pittojen treenille, silloin heidän tulisi syödä ja levätä. Klo 14-18 on Vatojen huonointa treeniaikaa. Kaikille paras treeniaika on aamupäivä klo 6-10. Tietylle kehotyypille on määritelty tietyt lajit, jotka sopivat heille kilpailumuotoina, ja toisaalta lajit, jotka sopivat oheislajeiksi. Ja kehotyypeille on määritelty heille sopivat ruoat ja ruoka-aineet! Tätä en ole tullut ennen ajatelleeksi... Minulle lämmintä, rasvaista, öljyistä ja kermaista ruokaa :).

Eli jokaisella on tietty kehotyyppi, jolle sopii tietynlainen urheilulaji, ruokavalio ja harjoitteluajankohta ja -määrä. Mutta se, mikä mielestäni mullistaa liikunnan, on nenähengitys. Nenähengitys oikein tehtynä ja sitä kautta sykkeiden putoaminen radikaalisti, vaikka kuormitus olisikin sama. Siis miten ihmeessä kukaan ei ole ikinä neuvonut minua hengittämään nenän kautta? Hengittäväthän eläimetkin juostessaan nenänsä kautta ja ihmisvauvakaan ei osaa hengittää suun kautta, kunnes itku pakottaa heidät siihen. Nenä on suunniteltu ilmanvaihtokanavaksi: se on rakenteeltaan edullinen ilman ottoon ja sen kautta kulkenut ilma suodattuu ja lämpenee matkallaan keuhkoihin, kun taas suun kautta haukottu happi ei suodatu. Syvään nenähengitykseen kuuluu pallean käyttö. Pystyssä ollessamme, verekkäin osa keuhkoista on keuhkojen alaosassa ja kun palleahengityksellä happi saadaan sinne alaosiin, vaihtuu happi ja hiilidioksidi tehokkaasti. Suurin osa meistä hengittää pinnallisesti vain kylkiluillaan, jolloin hengitys ei ole niin tehokasta.

Urheilusuorituksessa, kun syvän nenähengityksen osaa, pystyy jopa suorittamaan omalla maksimitasollaan silti nenän kautta hengittäen! Hengitystiheys on syvässä nenähengityksessä alhaisempi, samoin syke. Tästä johtuen Ayurvedassa on 50% sääntö. Siis urheilussa suoritustaso ei saisi ylittää 50% maksimisykkeestä. (Tässä kohtaa vaadittaisiin se henkilökohtainen todiste)

Nenähengityksessä ei kuitenkaan ole kyse ainoastaan hengittämisestä. Hengitystekniikka liittyy mielen ja kehon yhteistyöhön. Kirjassa on esitetty harjoitusmenetelmä, joka kulkee nimellä Voittoisa Valmennus. Siihen kuuluu kolmivaiheinen harjoitusohjelma, jossa treeni alkaa aina kehon ja mielen täydellisen yhteistyön virittämisellä, aurinkotervehdyksillä. Siis jooga-asentojen liikesarja, jossa hengitys yhdistyy liikeeseen. Aurinkotervehdys käy läpi kaikki päälihasryhmät ja on yksinkertaisuudessaan ovela: se pitää sisällään PNF tekniikan (jännitys-rentoutus -venytyksen). Selkäranka liikkuu sen koko liikeradalla, rintakehä vapautuu kiinnikkeistä ja jos näihin on uskomista, niin prana -elämän voima, pumppautuu kehon jokaiseen soluun ja valmistaa sen täydellisesti kaikkea fyysistä liikuntaa varten.

Aurinkotervehdyksien (5-10min) jälkeen seuraa valmistautumisvaihe, jossa hengitys on hidasta ja syvää ja harjoitusteho on matala (5-10min), tätä seuraa kuunteluvaihe, jonka aikana suoritustasoa nostetaan, mutta hengitysrytmi pidetään samana. Viimeisenä on suoritusvaihe, eli itse treeni, joka voidaan toteuttaa edelleen samaa hengitystiheyttä käyttäen jos siihen on valmiudet. Hengitystekniikan oppimiseen voi mennä useita viikkoja ja siksi, niin kuin kävi minullekin, ensimmäinen lenkki nenähengitystä yrittäen tuntui aivan mahdottomalta.

Kun urheilija käytti Voittoisa Valmennus tekniikoita (kirjan testiryhmä), hän saavutti psykomotorisen tilan. Suoritus tuntui vaivattomalta ja helpolta, aivosähkökäyrä osoitti hänen olevan rentoutuneessa tilassa ja hengitystiheys, pulssi sekä aistittu rasitustila olivat kautta harjoituksen alempia kuin tavanomaisia harjoitusmenetelmiä käyttämällä. Kuitenkin heidän todellinen suoritustasonsa oli sama tai korkeampi. Aivosähkökäyrässä esiintyi alfa-aaltoja, joita mitataan useimmiten unen tai syvärentoutuksen aikana. Siis suoritushurmioon voi päästä tietoisesti! Jokaikinen voi tehdä liikunnasta itselleen mielekästä!

Mikä uutinen!

Minä ainakin aloitan Aurinkotervehdykset ja syvän nenähengityksen opettelemisen.

Australia: Mount York ja Australian syksyä

Loppu Australia aika (toukokuun loppuun) vietettiin Heikin kanssa Mount Yorkin leirissä, Blue Mountainsilla. Kerroinkin jo edellisessä bloggauksessa Sebastienista. Meille muodostui oma pieni kommuuni Yorkin leiriin. Maijan lähdettyä takaisin Suomeen, muodostimme me: kaksi suomalaista ja yksi ranu, kolmikon. Joukossamme vieraili välillä muitakin, mukanamme kiipeillen ja leirielämästä nauttien.

Olimme neljästään kiipeilemässä Blue Mountainsin ehkä suosituimmalla kiipeilykalliolla Shipley Upperilla, minä, Heikki, Sebastien ja eräs Aussi jonka nimeä en kykene muistamaan. Vastaan tuli tyttö johon olin törmännyt jo kahteen kertaan aiemmin, tervehdin häntä: "Hi Jessica!". Jessica on helposti mieleenjäävä hahmo, aina iloinen ja sosiaalinen aasialaistaustainen kiipeilijä. Nyt hän meni täysin hämilleen ja ihmetteli kuinka tiedän hänen nimensä... kunnes muutaman sekunnin päästä näin kuinka hän muistissaa yhdisti naamani ja menneet tapaamiset ja naama virneessä tervehti minua ja muistipi ainakin melkein nimenikin! Olin tässä vaiheessa Sebastianin kanssa ja Jessica alkoi muistelemaan häntä. Kerroin, ettei hän ollut tavannut ranskalaista, ".. but you have met my partner Heikki, whos over there". Jessican mukana ollut nuori mies astui nyt keskusteluun mukaan: "Did you say your partner Heikki?" -ääntäen nimen Heikki niin kuin se kuuluu suomalaisittain ääntää. Tähän vastasin: "No sie oot ainakin Suomesta!"

Näin löydettiin sattumalta Roope, melkein kaksi vuotta Australiassa matkaillut kaveri, joka jäi viikoksi kiipeilemään ja leireilemään meidän kanssa, kunnes lähti Indonesian kautta takaisin Suomen maahan. Kuultiin Roopelta mielenkiintoisia tarinoita keski Austaliasta ja aboriginaalien elämästä, hän kun oli viettänyt useamman kuukauden Alice Springsissä töitä tehden. Tavattiin myös toinen suomalainen kiipeilijä, joka etsi kiipeilyseuraa facebookin Sydney Climbers- ryhmän kautta. Nimi paljasti kansalaisuuden.

Tässä menee isolla sateella sen verran vettä, että Heikki olis jo peitossa

Taas facebookin kätevien ryhmien ansiosta päädyttiin kiipeilemään erään Canberralaisen Williamin kanssa. William on parikymppinen innokas kiipeilijä ja armeijalla töissä. Tosin armeijan leivistä hän on parhaillaan hankkiutumassa eroon, sillä puolustusvoiman hommat sitovat todella paljon, lomia on vähän ja näin ollen kiipeilylle ei jää aikaa. Opittiin paljon jännää Australian armeijasta! William ei ole ainoa joka yrittää pois -eikä se ole helppo homma. Koulutus kestää useita vuosia ja se on kallis. Yhteiskunta maksaa ja jos joku haluaa kesken pois, on se kuin heittäisi rahaa viemäriin. Yleensä riittävän vakava masennus on tie pois pääsyyn.. Kerran oli eräs nuori mies päättänyt hypätä kalliolta alas tietäen, että armeija kyllä korjaa hänet, mutta ei olisi tämän jälkeen enään kyvykäs palvelemaan puolustusvoimissa. Kävi kuitenkin niin, että armeija sai miehen täysin normaaliin kuntoon ja hän joutui jatkamaan palveluksensa loppuun.

William lahjoitti meille korillisen armeijan ruokia! Australian armeija on sitä mieltä, että sotilaat tarvitsevat paljon hiilihydraatteja, jotta ovat nopeita toimimaan tilanteen tullen. Kaikki ruoka siis sisälsi jumalattomasti sokeria! William kertoi olevansa lomille päästessään aina sokeririippuvainen. Eräs army food tuote sai Sepen ikionnelliseksi! Condensed milk. Makeaa maitotahnaa tuubista, meille täysin uusi juttu. Sadesääkään ei haitannut Seppeä silloin, kun hän pötkötteli ahtaassa yhden hengen teltassaan condensed milk- tuubi kädessään JA löydettyään jonkun hylkäämät päheät valkoiset kuulokkeet, joiden kautta Seppe kuunteli kovalevyltään minun läppärin kautta hänen puhelimeensa siirrettyä ranskalaista musiikkia.

Kookaburra

Kerroinkin jo Williamin olevan innokas, mutta vielä pari tärkeää ominaisuutta puuttuu: kömpelö ja tohelo. Hän kompasteli kävellessään ja tiputteli kännykkäänsä vähä väliä. Ensimmäisellä kerralla kun hän tuli leiriin, hän oli pakannut mukaansa teltan, makuupussin ja lämpimiä vaatteita -mutta unohti ne kotiinsa! Eli mukanaan Vilperillä oli armeijan pussiruokia, kiipeilykamat ja jalassaan shortsit. Me olimme pukeutuneet alusvaatekertaan ja untuvatakkiin. Melkoinen sissi. Annettiin yöksi lainaan viltti. Jonnekin se Vilperi oli yöksi lähtenyt, ehkä huoltsikalle? Mutta aamulla hän ilmestyi taas leiriin autollaan. Sen verran että kusella taisi käydä ja palattuaan autolle olivat ovet lukkiutuneet itsestään ja tietenkin ne avaimet olivat sisällä. Ei saatu omin voimin ovea raolleen, joten soitettiin Sepen puhelimesta huoltotyyppi apuun, meillä kun ei ollut aussiliittymiä. Laitettiin Sebastianin puhelin meidän autoon lataukseen ja jonkun ajan päästä huomattiin että siihen oli yritetty soittaa monta kertaa. William soitti numeroon takaisin, asetettuaan ensin Sepelle vastaaja-asetukset jotka puhelin vaati jostain syystä juuri nyt. Soittaja oli tieliikennelaitoksesta ja halusi varmistuksen, että Wilillä on käteistä maksuksi auton oven avaamisesta, johon työmies tarvitsisi erikoistyökaluja. Odotettiin ja odotettiin. Heikki lähti viemään Seppeä juna-asemalle, hän kun oli menossa Katoombaan handyman hommiin. Matkalla huoltotyyppi soitti ja halusi jotakin vielä varmistaa. Mahtoi olla ihmeissään kun puhelimeen vastaa erittäin huonoa englantia puhuva ranu.. "Is mr William there?". "No he is not here". :D

Odotellessa tarjosin Vilperille porkkanan, jonka hän otti epäilevästi vastaan. "Öö.. syöttekö te tämän raakana?"... Australiassa on tapana keittää kaikki vihannekset ja porkkana on kuulemma hyvää hunajassa keitettynä! Nyt William otti elämänsä ensimmäisen haukun raa-asta porkkanasta, pureskeli sitä todeten että kovaa on, ja antoi loput Heikille syötäväksi. Tehtiin sitten french toasteja, taas uusi juttu meille, ja William sai viimein aamupalansa. Kun auton oven avaaja saapui, hän otti kaksi kiilaa ja rautalangan, kiilasi etuoven raolleen ja painoi rautalangan avulla nappulaa auton sisältä, joka aukaisee ovet. 1 minuutti. 200 dollaria. "Erikoisvälineitä"?

Australian syksy näyttäytyi sateisena, tuulisena ja viileämpänä kuin normaalisti. Alimmillaan lämpötila oli käynyt yön aikana yhdessä asteessa. Alhaalla laaksossa maa näytti huurteiselta joinakin aamuina. Kengurut, kookaburrat ja huntsmanspiderit pitivät meille seuraa. Olimme sisustaneet maalaamillani minitauluilla katoksen, jossa tehtiin ruoat. Olin innostunut kutomaan säärystimiä.

Iltaisin istuttiin Sepen nuotiolla ja ranskalaisenkin englanninkielentaito koheni silmissä. Loppu häämötti. Tuntui samaan aikaan haikealta ja hyvältä. Minulla oli ollut jo pitkään ikävä Suomeen.

Jenolan Caves, kalkkikiviluolasto. Jostakin noista pienistä aukoista oli ensimmäiset tutkimusmatkailijat löytäneet tiensä sisälle luoliin

Pikku sali vaan

Myytiin paku ja kiipeilypädi, varattiin hostelli pariksi viimeiseksi päiväksi Sydneystä. Viimeisinä päivinä luovuttiin kaikesta turhasta tavarasta ja pakattiin rinkkoja. Sebastian aikoi lähteä leiristä samaan aikaan meidän kanssa ja siirtyä hostelliin. Williamkin oli viimeisinä päivinä meidän kanssa. Heikin projekti Bardensilla, The Way Of All Flesh (28), oli tiukka pala. Heikki oli käyttänyt siihen paljon aikaa ja vaivaa ja oli jo kiivennyt aikaisemmin saman reitin helpomman version (26), joka skippaa ekat 7c+:n muuvit. Pari kertaa oli Heikki saanut alun haastavat muuvit tehdyksi, koko paketti vain puuttui. Oli viikko aikaa jäljellä. Heikki saikin alun tehtyä ja kiipesi sen jälkeen pitkälle kattoa, yli seuraavaksi vaikeimman cruxinkin, mutta putosi sitten. Oli jo niin lähellä! Tämä oli nyt prioriteetti nro 1. Reitti on kiivettävä!! Se oli tiistaipäivä, seuraavana päivänä tulisi Will kiipeilemään kanssamme. Oltiin kahdestaan työstämässä Fleshiä. Hyvät lämpät alla, otteet harjattu mankkapölystä huolella ja kutkuttava fiilis. Alku meni hienosti, Heikin haastavimmat muuvit ikinä! Kakkospultin kohdalla puuskutusta ja tsempin keläilyä. Loppu olisi "hyvillä" otteilla, mutta agressiivista kattoa, siis nyt laitettiin kestävyys peliin. Välillä Heikki ravisteli käsistä happoja pois. Tultiin kohtaan, siihen vaikeaan, jonka jälkeen piti vielä jaksaa pitää kiinni vaikka kädet pumppasivat. Minua jännitti kun varmistin alhaalta. Sinne se sitten katosi, katon yli näkymättömiin. Tiesin että viimeisen parin metrin aikana akkurille kiipeily oli semi helppo, mutta osattiin juhlia vasta kun köysi oli klipattu viimeiseen jatkoon!!! Heikin enkka, siinä se nyt oli!

The Way Of All Flesh

Oltiin jo kävelemässä poispäin kun Seppe tuli vastaan. Oli tulossa katsomaan Heikin yrityksiä. Kaikki iloisina Heikin onnistumisesta lähdettiin lounaan jälkeen Damn Cliffsille kiipeilemään helpompia reittejä, paikka minua varten ;). Viimeisenä kiipeilykohteena oli vielä uusi paikka läheltä Yorkin leiriä. Heikki ja Maija olivat aiemmin yrittäneet Zap Cragille, mutta luovuttivat kun lähestyminen olisi vaatinut pelottavan näköistä down climbingia. Nyt me neljästään etsittiin reitti alas kiipeilyreiteille ja voin kertoa, ettei se lähestyminen ollut mikään lemppari. Tosin mielummin muutama metri jyrkännettä alas vanhoista köysistä kiinni pitäen, kuin iilimatoja kostealla polulla pystyssä huojuen! Parhaita hetkiä viimeisinä päivinä olivat yhteisolo ja Williamin Ranskalaisvitsit, jotka piti Sebastianille erikseen selittää sana sanalta ja senkin jälkeen hän saattoi vasta minuuttien päästä ymmärtää itse vitsin.

William, Heikki, Sebastien

----------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Vielä on kertomatta lupaamani tarina meidän pakusta, Toyota Townacesta. Uskollinen kulkupelimme! Takavetoinen minipaku kuljetti meitä pitkin Australian itärannikkoa ja Tasmaniaa, tarjosi ilmastoitua viilennystä helteisiin, yöpaikan, sadesuojan ja kodin. Se kuljetti meitä toisinaan jopa nelivetoteitä pitkin kiipeilykallioiden luokse. Kerran siihen murtauduttiin ja kerran puhkesi rengas.

Townace on tosiaan kaksipaikkainen. Nii-in, meitä matkusti kuitenkin usein kolme ihmistä, kerran neljäkin. Rakennettiin keskelle kylmälaukusta ja tyynyistä penkki, johon pienin matkustajista sujahti kätevästi. Turvavyöt laitettiin ristiin, joskaan pienemmillä teillä niitä ei aina käytetty. Paku oli Western Australian kilvissä ja rekisteröintimaksu maksettiin aina kolme kuukautta kerrallaan netissä. Oli aika, kun olimme tulleet Tasmaniasta ja Maija oli liittynyt seuraamme. Tajuttiin, että maksu oli pari päivää myöhässä. Koitettiin tehdä sitä netin kautta Horshamissa, mutta jostain syystä automme tietoja ei löytynyt koko järjestelmästä. Oli se viimeksikin ollut hankalaa, mutta nyt se ei kertakaikkiaan onnistunut. Auto ei siis ollut rekisterissä ja meillä oli edessä matka Melbournen kautta Blue Mountainsille. Homma meni myös hieman tunteisiin ja asia annettiin olla toistaiseksi. Matkattiin siis Melbourneen Great Ocean Roadin kautta kolme henkeä kahden hengen rekisteröimättömässä autossa. Oltiin liikkeellä ihan Melbournen keskustassa ja ajettiin -kahdestaa kuitenkin - valtatietä ylöspäin aina Moss Valeen asti ja alitettiin monet liikennekamerat joista osan tehvänä oli skannata auton rekkareita.

Moss Valessa Maijan tuloa odotellessa oli aikaa selvitellä autoasiaa. Soitettiin länteen, jossa ensimmäinen henkilö puhelimen takana ei uskonut Heikkiä auton omistajaksi. Toisella soittokerralla eri ihmiselle meni henkilöllisyys täydestä Heikin äännettyä nimensä: "Haiki Peka Anterou Pi`rhounen". Ravattiin puhelinkopin ja kirjaston väliä autolla. Vaati pari sähköpostia ja kolme soittoa useiden kymmenien minuuttien jonotuksella ja lopputulos oli, että pakustamme puuttui käynnistyksenestolaite, joka tulee olla kaikissa 2000-luvun ja uudemmissa Länsi-Australian kilvissä olevissa autoissa. Meidän Townace oli juurikin 2000 vuoden malli. Paku olisi ajettava katsastukseen Australian halki länteen saadakseen asia hoidettua -ei vaihtoehto. Myydäänkö auto pois ja hankitaan vuokra-auto tilalle? Hylätäänkö paku? Ei, nykyään siitä saa isot sakot. Yritetäänkö vaihtaa paku New South Walesin kilpiin monimutkaisen ja mahdollisesti hyvin kalliin operaation kautta, joka olisi samalla ehkä myös mahdoton, koska vaatisi omistajalta pysyvän kotiosoitteen? Tosin niinhän se auton ostokin vaati, ja siksi autosta puuttuikin nyt paperit, kun vanhat oli varastettu aikanaan Coolumissa ja uudet oli kolahtanut ilmeisesti jonkun Mikon kaverin kaverin postilaatikkoon Perthiin, tämän osoite kun oli valehdeltu omaksi. Vai, mentäisiinkö tällä nykyisellä tilanteella, varovasti vaan, riskillä?

centipede

Päädyttiin jättämään Nowran kiipeilyanti väliin ja matkattiin suorinta tietä Blue Mountainsille leiriin, josta autoa käytettiin vain lyhyitä etäisyyksiä kiipeilypaikoille siirtymiseen ja kaupunkireissuille harvakseltaan. Tilanne kuitenkin stressasi ja vapauden saamiseksi hankittiin reiluksi kuukaudeksi pieni vuokra-auto. Oltiin aluksi katsottu netistä, että Katoombasta löytyi verrattain edullisesti Hertzin vuokra-auto ja vieläpä heti saatavilla. Käytiin sitä sitten katsomassa ja selvisi, että ei siellä mitään autoja vapaana ollut ja hinnatkin olivat pilvissä. Työntekijä itsekin neuvoi hakemaan auton Penrithistä, sieltä saa edullisemmin. Tehtiin nettihakuja ja varattiin auto netin kautta. Heikki ja Maija lähtivät junalla Penrithiin autoa noutamaan. Paikan päällä hintaan tulikin 300 dollaria lisää, oltiin muka tehty varaus jonkun välittävän firman kautta varmaan.

Näin sitten paku jäi vain varasto- ja nukkumakäyttöön ja punainen, automaattivaihteinen Hyundai i20 kuljetti meitä pahasti ylämäkiin hyytyen. Tajuttiin olleemme tosi onnekkaita, kun kerran Yorkin leiriin saapui pari kiipeilijää, joista toinen näytti olevan allapäin. Kaverinsa selitti, että hän oli juuri saanut 2000 dollarin sakot ajettuaan rekisteröimättömällä autolla tänne.

Loppuajasta kun pakua ei enään ollut, nukuttiin Hillebgerin teltassa ja britin teltta toimi varastona. Tätä ennen saatiin kutsumaton asukki pakuun: hiiri. Kaikki alkoi aavistuksesta, ihan kun yöllä olisi kuulunut rapinaa? Asia varmistui, kun löydettiin hiirenpapanoita. Ruokien joukossa oltiin käyty tutkimusmatkalla, cuoscuos purkista löytyi papanoita ja roskapussiin ilmestynyt reikiä yön aikana. Ostettiin lossa (muille kuin Kymenlaaksolaisille pahoittelut murresanan käytöstä, siis "hiirenloukku"), joka oli kyllä turhan heppoista tekoa, mutta lossa kuitenkin, ja laitettiin se pyytämään. Kaksi kertaa hävisi juusto ennenkuin napsahti. Parka päätyi nuotioon, kun poikia kiinnosti miten hiiri palaa. Pian tämän jälkeen ilmaantui toinen hiiri. Tässä vaiheessa vaihdettiinkin yöpaikka telttaan, kun korvan juuressa vilistävä hiiri ei ollut kiva juttu, nyrkkikin oli aina liian myöhässä. Pakuun ei jätetty muuta namupalaa kuin pieni juustonkimpale tiiviisti lossaan asetettuna. Jäi loukkuun sekin. Vielä kolmas hiiri myöhemmin seurasi hajujälkiä britin telttaan herkkujen toivossa, oli tehnyt reijän sisäteltan verkkoon. No, roskiinhan se teltta joutikin.

Toukokuun alussa tehtiin pakusta myynti-ilmoitus nettiin. Myytiin sitä nyt rekisteröimättömänä ja uuden omistajan oli tehtävä rekisterin vaihto eri osavaltioon, joten hinnasta oli pudonnut 2/3 osaa pois. Ostajaehdokkaita tuli ja Heikki sai sovittua pakun myynnistä erään hermostuneen oloisen Intialaisen kanssa joka kävi katsomassa pakua ja lupasi hakea sen viikon päästä. Perjantaina Heikki kyseli tyypiltä milloin hän on tulossa, ja vastaukseksi sai, että hän ei nyt voi ostaa pakua kun ei ole tarpeeksi rahaa. Luotto intialaisiin meni. Eikun uudelleen auto myyntiin, kun edellinen ilmoitus poistettiin, nyt myytäisiin se ensimmäiselle joka tuo rahat kouraan, lukuunottamatta kaikkia, joiden nimi haiskahtaa intialaiselle.

Tässä välissä vielä sellainen, että kun meinattiin lähteä käyttämään autoa ajelulla pitkän seisomisen jälkeen, ei se startannutkaan. Akku tyhjä. Vähän aikaa keräilin itseäni ja uskaltauduin kysymään käynnistyskaapeleita lähettyvillä olleilta palomiehiltä, jotka olivat tulleet ilmeisesti kertaamaan laskeutumistaitojaan kalliolle. Pakusta oltiin kilvet irroitettu, ne kun tulisi lähettää länteen, niin hieman nolotti pyytää töissä olevia palomiehiä apuun, paku kun vaikutti lähes varastetulta! Vuokra-autosta virta ja pian paku taas kävi. Ajoin sillä edes takaisin Mount Yorkin tietä ja annoin akulle aikaa latautua.

Uutta ostajaa odotellesssa auto oli taas muutaman päivän seisonut ja kun sitä yritettiin käyntiin -ei inahdustakaan! Akku oli varmaan sökö, toivottavasti vain akku, ettei isompaa ongelmaa tähän väliin! Letherman kouraan, akku irti ja uutta etsimään kaupungista. Uusi akku löytyi ja vika korjattu! Seuraavana päivänä kaupat tehtiin nuoren surffaripojan kanssa, joka oli varannut autolle heti katsastusajan Katoombaan. Piti kiinnittää kilvet takaisin kun ei kehdattu ilman niitä ajaa. Vielä tuli sykkeen nostatusta, kun autohuoltamolla setä kertoi, että tarvittaisiin auton paperit. Mentiin niitä selvittelemään ja New South Walesin trafia vastaava konttorin täti ihmetteli onneksemme vaatimusta papereista, ei tässä tilanteessa niitä vanhoja tarvittaisi, pelkkä kuitti auton myynnistä riittäisi. Kerrankin tieto vastasi jo aiemmin netistä selvittämäämme ja paku vaihtoi omistajaansa. Kilvet vietiin postiin ja lähetettiin Länsi-Australiaan, muistona pidettiin rekisterikilpeä ympäröinyt muovinen reunus.

 -------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Välillä pitää pudota

Palautettiin vuokra-auto Penrithiin ja matkustettiin junalla Sydneyn keskustaan. Meillä oli hostelli aivan keskustasta, joka oli samaan aikaan koko Sydneyn halvin. Paikka oli täynnä aasialaisia ja keittiössä vilisti torakoita ja pöydälle hyppi kissa etsimään syötävää. Käytiin tuliaiskaupoilla ja päädyttiin hankkimaan didgeriduukin! Sydneyssä oli Light Show käynnissä ja kierreltiin illalla katselemassa ihmispaljoutta ja hienoja rakennuksien seinille heijastettuja liikkuvia kuvia. Meillä oli eri lennot takaisin Suomeen, kun oltiin eri aikaan tultukin. Minulla lähti lento päivää ennen Heikkiä. Lensin Hong Kongin ja Amsterdamin kautta Helsinkiin, noin vuorokauden, kun Heikin lentomatka poukkoili Kuala Lumpurin, Jakartan, Hong Kongin ja Amsterdamin kautta Helsinkiin kestäen kolme päivää! Minulla oli matkatavaroiden painoraja 30kg, Heikin 20kg, joten sain kannettavaksi Heikin isomman rinkan, paria sataa grammaa vaille 30kg + käsimatkatavararepun 8kg + didgeriduu 5kg. Tämä oli hyvin pieni koettelemus verrattuna Heikin lentomatkoihin ja Indonesian tapahtumiin, mutta se onkin kokonaan oma tarinansa.

Söisitkö?

Perillä Suomessa, tai oikeastaan jo Amsterdamissa, oli kummallinen fiilis kuulla suomea puhuttavan ympärillään. Helsingin lentokentällä käytävän seinään tapetoitu kuva Lapista sai hymyn korviin asti, etenkin kun kuvassa näkyi tuttu puinen kyltti Pahakurulta, Pallas-Ylläs tunturin kansallispuistosta. Automatkalla pelästyin ajokaistan puolta, vaikka olin etukäteen jo varautunut sekoavani tässä. Kirkkaan vaaleanvihreät koivunlehdet tervehtivät minua hulmuten. Koulut olivat juuri päättyneet. Voi kuinka rakastankaan koivuja! Ruokakaupassa en muistanut punnita hedelmiä ja kassalla huvitti pakata itse ostokset. Auton ratissa taas keskityin oikealla kaistalla pysymiseen, mutta vilkkua kun yritin päälle niin pyyhkijät ne käynnistyivät ja päinvastoin! Luonto tuntui niin kodikkaalta ja turvalliselta. Täällä ei tarvitse pelätä mitään.

Australia: Grampiansilta Blue Mountainsille

Istun paikallisen huoltsikan, Caltexin, penkillä,  Mount Victoriassa, Blue Mountainsilla. WiFi ei toimi taaskaan. Heikki ja Maija lähtivät aamusta Bellsin huudeille kiipeämään. Itselläni jalkapohjat / kantapää reistailee edelleen ja lisäksi sain jännetupin tulehduksen toiseen ranteeseen, kun neuloin säärystimet. Tiesin, että neulontaharrastus kannattaa aloittaa maltilla, koska toissa syksynä kärsin neulomisvimman myötä jännetupista myös. Vaan kun neulominen oli kivaa ja halusin saada Heikille säärystimet valmiiksi, en malttanut hidastella ja tässä on tulos! Löysien nivelien kanssa eläminen on hankalaa... Joten nyt puoli vammaisena päätin jättää 45 minuutin lähestymisen Bovenscreekin kiipeilykallioille väliin. Päivän ohjelmana minulla vesivarastojen täydennys (meidän ja ranskalaisen Sebastianin, joka majailee Mount Victorialla ilman autoa), sudokujen täyttäminen, blogin kirjoittaminen, syöminen, ehkäpä päiväunet, auringonottoa ja kutimien piilottaminen niin, jotta minun ei tee mieli tarttua niihin. Lisäksi jos tylsyys iskee, voin myös pelata pasianssia, venytellä, jumpata tai vaikka maalata.

Sellanen.. kuvattu pimeällä otsalampun valossa

Täällä on nyt lämmin päivä tulossa, kuten eilenkin. Tosin varjossa lämpömittari taitaa jäädä alle 20 asteen, mutta auringossa on täysi bikinikeli! Huomenna luvannut 22! Siis syksyhän täällä on nyt ja illat, yöt ja aamut todella kylmiä. Pienimmillään tainut olla 4 astetta yöllä. Ei meidän kuitenkaan palella tarvitse, pukeutumiskysymys. Makuupussi + peitto yhdistelmä pitää kivasti lämpimänä yön. Itse kärsin kuitenkin jäätävistä jaloista. Mulla on äärimmäisen huono ääreisverenkierto. Jalat kuten kädetkin, tuppaavat hikoilla ja siten kylmettyä. Suomen kesälläkin, olin sitten vaikka sisällä talossa ja omassa sängyssäni villasukat jalassa ja jalat peiton alla pussissa, ovat jalat silti jääkalikat. Ensimmäinen kerta kun minun jalat olivat ympäri vuorokauden lämpimät, oli täällä Australiassa, pohjoisen lämmössä, Sunshine Coastilla. Mutta siellä olikin sitten muuten niin kuuma että pahaa teki! Taktiikkani näinä alkuyön hetkinä, kun jaloista hehkaava kylmyys tekee olon epämukavaksi, on halsteri. Erittäin tehokas halsteri nimeltä Heikki. Paljaat jalat Heikin reisien väliin halsteriin, niin johan jalat lämpiää! Yleensä ne osaavat ylläpitää lämpönsä loppuyön tämän jälkeen.

Leirielämä on sujunut ihan mukavasti, mutta kyllä sitä jo kaipaa Suomeen ja omaan kotiin. Kurjimpia hetkiä on sadepäivät, jolloin ei ole auton lisäksi muuta sisätilaa minne mennä, ellei sitten lähde kahvilaan tai kirjastoon. Niinä hetkinä olisi niin ihanaa vaikka kellahtaa sohvalle RUISleipävälipalan kanssa tv:tä toljottamaan, mutta ei, mussutan ruisleivän tilalla vaaleaa pullaleipää ja yritän löytää siedettävän asennon pakun takakontista yleensä kamakaaoksen seasta. Heikki sentään mahtuu istumaan kontissa, minä taas en, kun oma alaselkäni ei osaa pyöristyä. Pakun takaosa kun on tuunattu nukkumatilaksi: laverilla on parhaimmillaan kiipeilypädi ja patja päällekkäin eikä tilaa siis jää itsumiseen aina. Nyt kun leireilemme pysyvästi samassa leirissä, on järjestely paljon selkeämpi ja tilaakin on vuokra-auton tulon myötä enemmän. Maija nukkuu teltassaan ja me joko aina pystyssä olevassa "britin" teltassa (teltta, joka tuli pakun mukana / pakun entinen omistaja oli Briteistä) tai pakussa. Britin teltta on semi kämä eikä haittaa, vaikka haalistuisi uv-säteilyn vaikutuksesta olemattomiin. Ajateltiin lähtiessämme luovutaa se esim. jollekin Sydneyn kodittomista. (... ja jos tuo vuokra-auto särähti korvaan, niin autosäädöistä voin kirjoittaa myöhemmin oman tekstinsä...)

Oi, kävin äsken Caltexin sisävessassa, pesin kädet saippualla juoksevan lämpöisen veden alla ja kuvasin ne käsienkuivaajalla! Tälläisistä pienistä normaaleista asiosta fiilistelee ihan eri tavalla jatkuvan leirielämän myötä.

kumipuita, perus Australiaa

Palaan muisteloissa taaksepäin, Tasmanian jälkeiseen aikaan.

Kun saavuttiin yölaivalla Melbourneen helmikuun lopulla kello kuusi aamulla, ajettiin paku ylihintaisen laivayhtiön purkin sisuksista Melbournen nyt hiljaisille kaduille. Oli lauantai, joten suurkaupungin arkiaamuruuhkaa ei nähtäisikään, ja hyvä niin. Maija oli lentokoneessa matkalla Sydneystä Melbourneen ja haettaisiin hänet kolmen aikaan iltapäivällä. Tehtiin kauppaostokset ja suunniteltiin Maijan nouto lentokentältä. Käytiin etukäteen ajamassa ruuhkainen lentokentän pääterminaalien pickup tie läpi. Myöhemmin heitin Heikin samaiselle pickup paikalle ja Heikki lähti Maijaa vastaan, minä puolestani erään Mac Donaltsin parkkiin odottamaan häläriä, milloin ovat valmiita haettavaksi. Näin säästyttiin kalliilta pysäköimismaksuilta.

Kolmestaan lähdettiin ajamaan kohti Grambiansia, joskin ensimmäinen yö vietettiin Green Lake -nimisellä ilmaisella leirialueella. Niin, todellinen green lake! Järvi oli matalampi kuin Junkkarin järvi ja vesi oli kuivunut olemattomiin. Vain yhdessä kohtaa oli ison kuralätäkön näköinen vesialue, muuten järvenpohja näytti pelolta, jossa makasi poijuja siellä täällä maata myöten. Maijan ensimmäinen päivä Australiassa alkoi hieman kosteissa merkeissä, kun satoi kaatamalla koko illan.



Ajaessamme Grambiansin kansallispuiston hiekkateitä, tapahtui se jota olimme pelänneet jo kauan: pikku kenguru pomppasi puskista auton eteen ja ajoimme sen päälle noin 50km/h vauhdista! Siinä se raukka makasi tiellä ja hengitti vaikeasti. Ääk, mitä pitää tehdä! Etsittiin kiipeilykirjasta puhelinnumero, johon voi soittaa loukkaantuneista eläimistä, mutta minuutin päästä pikkuinen ei enään hengittänyt. Siirrettiin se ojan puolelle ja jatkettiin matkaa hieman murtuneina tapahtuneen johdosta. Kuolleita kenguruita näkee paljon tien sivuilla, Tasmaniassa vompatteja ja fallabeja...

Tehtiin pitsaa kaasukeittimellä, parasta ikinä!!!

Grambiansilla laitettiin ensimmäinen leiri pystyyn Victoria Rangen ympäristöön, hyvinkin yksityiseen luultavasti pelkästään kiipeilijöiden käyttämään leiriin. Siis kyseessä oli vain tallatun näköinen avoimempi alue aidattujen puuistutusten vieressä, ilman vettä tai vessaa. Kiipeilypaikkoja oli lähellä useita. Ruoka- ja vesivarastojen täydennykset kuten nettitarpeet käytiin aina tekemässä Horshamissa, edellisen Grampianelämän myötä tutuksi tulleesta kaupungista. Horshamissa on muuten Intersport! Ovat kuulemma juuri levittämässä tätä ketjua ympäri Australiaa. Ensimmäinen viikko asusteltiin tässä leirissä. Joinakin päivinä minä jäin leiriin nauttimaan auringosta ja omasta ajasta sillä välin kun Heikki ja Maija kävivät valloittamassa uusia reitejä. Omat jalkapohjatkin kun valittivat pidemmistä kävelyistä, oli varsin hyvä, etten esimerkiksi lähtenyt mukaan Gallerylle, jonne oli tunti kävelyä ylämäkeen. Käytiin katsomassa eräs iltapäivä Manja Shelteriä, kalliomaalauksia. Olivat kyllä vierailemisen arvoinen nähtävyys! Useita yllättävän hyväkuntoisia punaisia raapustuksia: kädenkuvia ja ihmisiä pääasiassa. Paikka on täytynyt suojata aitauksin, kun tihutyöntekijöitä riittää näköjään jokaisessa maailman kolkassa!

Pakko hieman avautua Australialaisten tientekotaidosta! Meinaan juuri tuonne Manja Shelterille jouduttiin ajamaan 5km/h vauhtia, kun koko hiekkatien leveydeltä oli valtavat nimismiehenkiharat! Ketutuksen tunteen autokunnalle toi myös yrityksemme ajaa lyhyempää kautta hiekkateitä pitkin pohjoisempaan. Olimme useamman kilometrin huristelleet kohtaan, jossa kaksi tietä yhtyy ja täällä meitä vastassa oli road cloased -kyltti. Haistakaa p****!!! Olisiko asiasta voinut ilmoittaa kenties jo muutamaa risteystä aiemmin? Tiet eivät edes erkaantuneet mihinkään muuhun määränpäähän! Veikkaampa, että saatiin kuitenkin kiittää onneamme kun oltiin liikkeellä kuivimpaan vuodenaikaan. Muutamissa kohdissa oli tulvaveden korkeutta näyttäviä kylttejä tien sivulla. Kyltit oli kahteen metriin asti. Eräässäkin tapauksesa kysessä ei ollut mikään ojan ylitys, vaan laajempi tasainen alue, nyt täysin kuivana. En kyllä ihmettele miksi paikallisilla on nelivetomaasturit snorkkelein varustettuina.

Taipan

Loppu Grampians ajalle siirrettiin leiri lähelle Mount Stapyltonia, paikkaan, jossa Heikin kanssa oltiin edellisellä kerralla oltu koko ajan. Taas rauhallinen yksityisyys. Itse en kiivennyt Grampiansilla kuin kahta reittiä, joten aikaa jäi rusketuksen kerämiseen (säätkin kun olivat siihen hommaan otolliset), maalaamiseen, lehtien ja kirjan lukemiseen ja jumppailuun.

Löysin tämän läheltäni. Ei ollut käärme, vaan jonossa kulkevia karvamatoja!

Kun Grambiansilla oli kiivetty riittävästi, lähdettiin Arapilesiin. Arapiles on kaikkien kehuma trädikiipeilyn paratiisi. Uudessa Seelanissakin sanovat, että heidän paras kiipeilypaikka on Arapiles Australiassa! Arapiles tarjosi tuhansia yhden köydenmitan reittejä ja multipitchejä sekä boulderiakin. Kokonaan pultattuja reittejä ei ollut. Trädikiipeilyn ollessa hieman erilaista kuin sportin, olisi Arapilesiin tarvinnut jäädä pidemmäksi aikaa, jotta homma olisi alkanut kulkemaan. Tai siis itsehän en olisi varmaan kuukaudenkaan jälkeen suostunut liidaamaan yhtäkään reittiä ja itse asettamaan niitä varmistuksia seinälle!  Nytkin Frenchmans Capin kokemusten jälkeen teki huonoa lähteä mukaan helpoille reiteille käytännössä yläköydellä. Olen siis löytänyt itsestäni varsinaisen pelkurin!

Arapiles

Gorilla Arapilesissa!

Oltiin katsottu netistä, että Arapilesin cambing-alue on maksullinen, 2 dollaria / hlö / yö, ja että maksun voi suorittaa lippaaseen paikan päällä. Vaan paikalle kun päästiin, oli meitä vastassa lappu: "Olethan varannut yöpymisesi ja maksanut sen netissä". Ja paskat, nyt sai kelvata jälkeenpäin suoritettu maksu, meitä on kusetettu. Hinnastakaan ei puhuttu mitään, ties vaikka maksaisi paljon enemmän kuin tuon 2 dollaria. Vietettiin Arapilesissa vain kaksi päivää. Todettiin, että Blue Mountainsilla olisi koko sakille parempaa kiivettävää ja paljon, joten kohti pitkää automarssia. Maija oli varannut hostellin Melbournesta ja junamatkan Moss Valeen. Me Heikin kanssa ajettaisiin paku melkein 1000 kilometriä pohjoiseen Maijaa vastaan. Kolmestaan pakussa kun tuo matka olisi ollut melkoista kitkuttelua. Oli meillä Melbourneenkin ajettavaa useampi satanen, kun haluttiin ajaa Great Ocean Roadin kautta. Arapilesista siihen, kun nähtiin ensimmäisen kerran meri, tuntui kestävän ikuisuus. Loputtomiin vain peltoa ja tasaista, suoraa tietä. Varsin puuduttavaa ajoa nimimerkillä kuskina tuo etappi!

London Bridge

Alku Great Ocean Roadista oli minulle ja Heikille tuttua. Käytiin katsomassa lookouteja, joista London Bridge oli uusi meille. Hieno muodostelta! Merestä kohoava holvikaari, joka vielä muutamia vuosia sitten oli yhteydessä mantereeseen, kunnes ensimmäinen holvi romahti. Ja turistirysiä kun ovat, päästiin taas ihmettelemään kiinalaisten touhuja. Kamerat lauloivat ja päätä tai kahta lyhyemmät tummatukat puhuivat ihme kieltään toisilleen liian äänekkäästi. Eräältä parkkipaikalta kun lähdettiin pois yksisuuntaista tietä pitkin, vastaan kaahasi pikku vuokra-autollaan nuori kiinalainen pari täysin tohkeissaan uudesta nähtävyydestä jonka kohta näkevät, tajuamatta lainkaan että ajoivat väärään suuntaan ja että oltaisiin törmätty ellen olisi pysähtynyt. Lookouteilta lähtiessä teillä on kyltejä: "Drive on left in Australia". Kenties kiinalaisille tarkoitettuja nämäkin kyltit...



Great Ocean Road jatkui mutkaisempana ja viidakkomaisempana. Pysähdyttiin kuvaamaan hienoa auringonlaskua. Oltiin katsottu yöpaikka valmiiksi, ilmaisia leirialueita oli useampikin. Ajettiin yhdelle niistä muutama kilometri päätieltä ja kappas, vastassa oli kyltit jotka ilmoittivat että yöpyminen vain paikan varanneille ja maksaneille. Muussa tapauksessa uhkailtiin sakoilla! Nyt oli pahemman kerran petetty olo! Oli jo pimeä ja pääteltiin, että sama källi voi olla muillakin leirialueilla. Siis riskillä auto paikalle nro 12 ja yksi teltta pystyyn vaivihkaa. Herättiin ennen auringonnousua ja karattiin paikalta tehdäksemme aamupala jossakin muualla. Tästä ei kyllä tultaisi maksamaan pennikään, kirja lupasi meille ilmaisen yön!



Melko maisemapaikka löytyikin aamupalan tekoon. Ennen sitä pysähdyttiin kuvaamaan auringonnousua usvaiseen laaksoon. Tälle päivälle ei ollut paljon ajoa jäljellä Melbourneen. Nähtiin hienoja pikkukyliä, lisää upeita paikkoja Great Ocean Roadin varrelta ja paljon aamupäiväsurffareita aaltoja hakemasta. Käytiinpä viinitilallakin, Maija ja Heikki innostuivat viininmaisteluunkin. Käytiin tekemässä lounasta ennen Melbournea jossakin random paikassa. Pissatarpeetkin piti hoitaa puskaan. Tuli kiire lähteä pois tyhjältä parkkialueelta vai mikä olikaan, kun vähän matkan päässä jonkin rakennuksen vartija oli bongannut meidät ja todennäköisesti paljaat pyllyt ja oli matkalla meitä kohti haukan katse silmissään.

Ennen kuin heitettiin Maija Melbournen keskustaan hostellinsa läheisyyteen, käytiin moikkaamassa Mikkoa ja paria muuta suomalaista poikaa. Olivat tekemässä matkaa ostoautollaan kohti Adelaida, ehkä Perthiäkin. Luovutettiin Mikolle hänen tavaroita, jotka olivat olleet varastossa Townacessa, vaihdettiin kuulumiset ja jatkettiin sydän pamppaillen matkaa Melbournen keskustan syövereihin. Olin taas kuski (osasin kait reagoida rauhallisemmin ahdistaviin uusiin liikennejärjestelyihin) ja oltiinpa kiitollisia että saatiin pitää Mikon navigaattoria. Ei onneksi jouduttu kääntymään ihmeristeyksestä oikealle, edellisellä kerralla kun tukittiin melkein liikenne sen takia, ja päästiin jonkun tovin päästä matelevan ruuhkaisen pitkän mexikolaistyylisen kadun uumenista valtatielle!

Ajettiin suurin osa matkasta vielä tämän päivän aikana. Toinen ajoi, toinen viihdytti itseään puhelimen Candy Crach pelin kenttiä selvitellen. Seuraavana päivänä oli jäljellä enää noin 400 km Moss Valeen, jonne Maija tulisi junalla aikaisin seuraavana aamuna. Meillä oli aikaa hierontatuokiolle ja ilmaiselle suihkulle erään kylän mahtavassa rest areassa. Perillä Moss Valessa saatiin kuulla, että Maija ei pääsekään suunnitellusti tänne, sillä Melbournen F1 viikonlopun formulafanit ruuhkauttivat junanpenkit. Löydettiin kelvollinen pummiyöpaikka koripallokeskuksen parkkipaikan nurkalta ja seuraava päivä palloiltiin Moss Valen ja läheisen pikkukaupungin huudeille. Tarkoitus oli Maijan tultua käydä Nowrassa kiipeämässä, mutta syystä, jonka saatte kuulla myöhemmin, päätettiin ajaa suorinta tietä Blue Mountainsille Megalon Valleyn Glen Reserveen bacecampiin.

Jännitettiin, nähtäisiinkö Michaelia leirissä. Michael oli marraskuun Blue Mountains ajaltamme tuttu koditon mies, joka oli saanut aivovamman auton ajettua hänen päälle. Hän asui leirissä, ryyppäsi, poltti jotain muutakin kuin tupakkaa ja soitti huuliharppua. Michaelin puheesta on hieman vaikea saada selkoa, mutta mukava kaveri silti. Sisäpiirin tieto kertoi, että muutama viikko sitten Michael oli vielä leirissä, mutta nyt emme nähneet häntä. Saimme kuulla "stetson mieheltä", Raamattuja jakavalta viikoittain Megalon Valleyllä vierailevalta mieheltä, että Michael on saanut väliaikaisen porttikiellon leiriin häirittyään liiaksi muita ihmisiä. Oleili kuulemma nyt tyttärensä luona.

Glen Reserven leiri Megalong Valleyssa

Megalong Valleyn leiriin aurinko nousi myöhemmin ja laski aikaisemmin. Lisäksi usva ja kosteus tuntuivat jäävän alas laaksoon loukkuun ja ylempänä oli aina selkeämpi ilma. Siirrettiin leirijossakin vaiheessa Mount Yorkin vstaavaan ilmaiseen leiriin ja ihastuttiin ikihyviksi. Nyt oltiin ylhäällä, bilettäviä saksalaisia ja muita yökukkujia ei ollut läheskään niin paljon kuin Glenissä, oli kuivempaa, valoisempaa ja iilimatojakaan tällä ei nähtäisi, paljon parempi leiri! Lisäksi tutustuttiin Sebastianiin ja saatiin hänestä kiipeilyseuraa. Tai varmaankin Sebastian sai meistä enemmän seuraa ja hyötyä, kun yksin ja ilman omaa autoa liikkeellä on. Mount Yorkin leiri on myös siitä huippu, että Yorkin ja Bardensin kiipeilymestat ovat kivenheiton päässä. Sateen sattuessa Heikki voi aina mennä kiipeämään hänkkibrojektiaan, The way of all flessiä (28).



Blue Mountains, Mount Victoria, Mount York, tulee olemaan kotimme toukokuun loppuun, kunnes on aika palata takaisin Suomeen. Vielä saatte kuulla ainakin kerran seikkailuistamme Australian mantereella!

Australia: Tasmanian tarinat osa 3

Elämäni rankin vaellus Frenchmans Capilla oli takana päin ja Toyota Townacen nokka osoitti nyt illan hämärtyessä kohti kaakkoa. Tai oikeammin ilmaistuna, automme liikkui kohti kaakkoa vaikka mutkat ja mäet saivat automme nokan osoittamaan joka ilmansuuntaan sekä välillä maan uumeniin ja välillä kohti taivasta. Pian meno tasaantui, kun pikitie laskeutui alas keski-Tasmanian sademesäisistä vuoristomaisemista tuttuun loivasti kumpuilevaan kuivaan maalaismaisemaan. Laajoja peltoja ja valkoisten lampaiden ja mustien lehmien asuttamia laitumia toisensa perään. Heikillä oli ollut kurkussa kipuilua pari päivää ja nyt se tuntui kovenevan. Ajettiin ilmaiselle leirialueelle nukkumaan. Yöt ollaan täällä Tasmaniassa vietetty pääasiassa pakussa. On viileää ja hyttysiäkään ei juurikaan ole, joten ikkunat voi huoleti olla rakosellaan. Pohjoisessa Australiassa, Sun Shine Coastilla, autoyöt olivat kärsimysnäytelmä, kun kuumuus esti kääriytymästä peiton alle piiloon hyttysten hyökkäykseltä.

Aamupala oli Heikille tuskaa. Löydettiin nielurisoista valkoisia läikkiä. Ajettiin seuraavaan kylään ja hengailtiin hetki kirjastossa, kunnes päätettiin etsiytyä lääkärille. Oli saatava antibiootit jotta päätelmiemme mukaan Heikkiä riesaava angina saataisiin kuriin. Googlesta löydettiin mielenkiintoinen eroavaisuus Suomen ja Australian terveyshuollon välillä. Suomessa antibiootteja ei myönnetä ennen kuin nieluviljely olisi tehty, kun taas täällä näytti siltä, että valkoiste pilkut olivat riittävä argumentti anginan toteamiseen ja antibiootti reseptin kirjoittamiseen. Käveltiin ensin väärään paikkaan, johonkin vanhusten hoitolaan, josta meidät ohjattiin lääkäriasemalle. Aulassa oli jonoa ja virkailijat näyttivät tiskin takana kiireisiltä. Kertoivat, etemme näkisi tänään lääkäriä. Kokeiltiin vielä yhtä yksityistä, mutta sama vastaus: täällä tuntui kaikki kylän mummot sairastavan samaan aikaan.

Laskuvesimaisema matkalla Tasman Peninsulaan

 Heikkiä kyrpi, kun ei saatu palvelua. Nieleminen oli niin tuskallista, että mieheltä valui vesi silmistä ja kroppa sätkyi kipua karkuun. Kylmä jäätelö auttoi hetkellisesti, joskin senkin alas saaminen oli tuskaa ja otti kauan. Tyhjästä jäätelörasiasta tulikin loppupäiväksi sylkykuppi. Lähdettiin ajamaan kohti Tasmanian pääkaupunkia, Hobartia, siinä toivossa, että saisimme sieltä lääkäripalvelua. Ensiksi oli löydettävä autolle parkki. Onneksi se löytyikin melko nopeasti; monikerroksinen, todella matala parkkihalli, jossa ekat pari tuntia olivat ilmaisia! Käveltiin lyhyt matka ensimmäiseen paikkaan, josta näytti saavan lääkäripalvelua. Se oli yksityinen ja perusmaksu, joka olisi maksettava ennen kenenkään valkotakkisen näkemistä, karkoitti meidät tiehensä. Lähdettiin etsimään kunnallista ja löydettiin se nurkan takaa. Täällä ohjattiin kaikki potilaat emergency -ovista sisään. Ihmeteltiin aulassa hetki, kuinka toimia. Jonottaessamme ensimmäiselle tiskille bongasimme lapun, jonka mukaan meren takaa tulevien pitäisi maksaa taas melkoinen summa. Onneksi Suomella oli joku kiva sopimus Australian kanssa, ja päästiin näkemään lääkäri yllättävän nopeasti, eikä mitään tarvinnut edes maksaa!

Nuori mieslääkäri kutsui ovella: "Haiki", pääteltiin sen tarkoittavan Heikkiä, ja marssittiin hänen johdollaan tilaan, joka näytti olevan samaan aikaan lääkärien taukotupa ja potilaiden vastaanottotila. Istuttiin avoimeen verhoilla peitettävään loossiin. Lääkäri oli lunkki kaveri ja jutteli iloisesti meille. Kurkkiessaan Heikin kurkkua, totesi yllättävän atraalisesti: "Ou! Dude, that must hurt!", ja lähti kirjoittamaan reseptiä. Tullessaan takaisin, totesi Heikin tiedot nähtyään, että sinullahan on tänään synttärit! "Vähän kräpi synttäripäivä sulla!". Saatiin antibiootit alle viiteen minuuttiin!
"See You!", sanoi lääkäri
"Hope not", heitti Heikki takaisin, ja poistuttiin paikalta kaikki naureskellen.

Selvittiin pois suurkaupungista antibioottien kera parkistakaan maksamatta. Ajoin pelottavasta parkkihallista ulos antenni jokaiseen kattopilariin laahaten ja suunnattiin kohti Tasman Peninsulaa, kaakkoisinta osaa saarta, jossa meitä odottaisi koko reissun mielenkiintoisimman näköiset kiipeilyt!

Heikin yö meni kurjasti, kun hän joko heräsi jäätävään kipuun nielaistuaan tai nousi käyttääkseen sylkykuppia. Aamulla Heikki pystyi kutenkin jo syömään aamupalan ja elämä näytti taas normaalilta. En ymmärrä miten nopeasti joku voi parantua ylivoimaisesta kurkkukivusta! No, olen aina epäillytkin, että Heikillä on jotakin ihme kykyjä. Ei ole tätä ennen moniin vuosiin edes sairastanut.

Vielä tänään ei ollut tarkoitus kiivetä, mutta päätettiin ajaa lähemmäs kiipeilyhuudeja, Tasman Peninsulassa olisi sitä paitsi ilmainen leirialue. Käytiin katsomassa yhtä blowholea, turistinähtävyyttä. Blowhole on geologinen muodostelma, jossa meri on syönyt rantakallioon kolon, jota pitkin aalto kulkeutuu ja paiskautuu vasten umpikujaa tai ahtaita onkalon seinämiä, saaden aikaan upeita vesisuhkuja korkealle ilmaan kumeiden, voimakkaiden äänten saattelemana. Lähdetiin etsimään leiripaikkaa, mutta jouduimme toteamaan, että meitä on huijattu. Kohdassa, jossa ilmaisen leiripaikan kuului sijaita, oli vain kyltti, että camping prohibited! Kökkömöö. Käytiin katsomassa toista look outia ja yritettiin sitten löytää Port Arthurin keskustaa. Sitä ei tuntunut olevan. Seurattiin free wifi kylttiä erääseen kioskiin, mutta heillä ei netti sinä hetkenä toiminut. Sää kuulemma vaikuttaa asiaan.

Blowhole, syvä ja synkkä sellainen

Meillähän ei ole täällä paikallista kännykkäliittymää ollenkaan, sillä se maksaisi Suomen hintoihin verrattuna moninkertaisesti, ja omasta netistä saisi maksaa samaan tapaan ja sitä paitsi täällä nettiyhteydet ovat surkeita. Ollaan siis käytetty free wifi mahdollisuuksia, joita löytyy aina isommista kaupungeista, kirjastoista, pankkien edustalta ja mm. Mac Donald´seista. Todettiin, että Port Arthur on kökkö paikka ja päädyttiin yöpymään pummina look outin parkkikselle, jossa vessakin oli avoinna koko yön. Seuraavana päivänä yrittimme Port Arthurin kahvilaan, jossa myös isolla mainostettiin free wifiä. Ei toiminut ja saimme tylyn toteamuksen työntekijältä, että sää vaikuttaa yhteyksiin, asialle ei voi tehdä mitään. Erittäin kökkö paikka tämä Port Arthur!

Kiipeltiin Mount Brownilla pari päivää. Ensimmäinen lähestyminen päätyi vain katseluun ja toteamukseen, että tarvitsemme trädikamat mukaan, sillä paikkaan täytyi laskeutua ja kiivetä pois. Kiitos taas Climb Tasmania kirjalle, kun et maininnut tästä seikasta... Ei siinä, en minä sinne sillä nousuveden hetkellä olisi uskaltanutkaan, kun aallot törmatessään kallioon saivat aikaan melkoisia suihkuja! Merestä noin viidentoista metrin tasanteen jälkeen nousi itse kiipeiltävä seinämä pystysuorana, jopa negatiivisena ylös. Ja nuo aallot tyrskyivät parhaimmillaan kahdenkymmenen metrin korkeuteen ja olisivat kastelleen varmistajan! Seuraavana päivänä laskuveden aikaan kiipeiltiin (tai oikeastaan itse vain varmistin) ja ihailtiin välistä hylkeiden taidokkaita uintinäytöksiä aivan lähellämme.

Tarkoituksemme oli kiivetä jonkin kuuluisan pilarin päälle. Kansallispuistoalueella Cape Hauylla sijaitsevat Totem Pole ja The Candlestick oltiin todettu meidän taidoille, rohkeudelle ja seikkailunhalulle liian haastaviksi. Ja siis nimenomaan se lähestyminen oli täysin EPIC! Ensin oli käveltävä polkua pitkin kaksi tuntia paikalla. Sitten suoraan merestä kohoavalle korkealle toteemille oli valittava lähestyminen vedenkorkeuden mukaan. Ensin oli laskeuduttava 60 metriä kinkamalle, kolme metriä merenpinnasta. Sitten jos vesi on riittävän alhaalla ja tyyni (eli todella harvoin), pystyt varmistamaan Totem Polen juuresta. Hieman korkeammalla vedenkorkeudella saatat pystyä rämpimään kiviä pitkin pilarille ja korkealla vedellä taas hypättävä pendulumi Totemille. Takaisin mantereelle taas pääsee virittämällä tyrolean traversen pilarin ja mantereen välille, eli toisin sanoen hilatava itsensä köyttä pitkin korkealla ilmassa toiselle puolelle.

Candlestickin lähestyminen sisältää vielä enemmän seikkailua! Ensin sama lähestyminen Totem Polen kanssa, sitten kaverin pitää uida kymmenen metriä Candlestickille ja taas tyrolean traversea käyttäen loput ryhmästä saadaan perille. Päädyttiin vain juosten katsomaan paikkaa ja maisemia! Ja oli muuten juoksulenkki yhtä kiputilojen vaihtelua! Aluksi koski nilkkaan, jossakin vaiheessa polveen ja pakaraan, sitten pisti vatsaa ja jalkapohjaankin sattui. Tämän jälkeen huomasinkin molemmissa jalkapohjissani olevan plantaarifaskiitit! Vanha tuttu vaiva, jännekalvon tulehdus sisäsyrjässä jalkapohjaa, lähellä kantapäätä. Seuraavien viikkojen aikana siis kävely minimiin ja huoltavaa harjoittelua peliin. Mitä todennäköisemmin Frenchmans Capin vaellus, toistuvat ponnistukset ja tasapainoilu kivikoissa ja juurakoissa oli saanut tämän vaivan alkuunsa. Kai sitä pitää aina joku paikka olla paskana?

Totem Pole ja Candlestick

Hupaisa historiakatsaus :´D

Kuvan pilarit ovat yhdeltä Tasman Peninsulan nähtävyydeltä ja kiipeilykohteelta, Cape Raoulta. Tällä paikalla virailu olisi vaatinut koko päivän tai jopa kaksi. Lähestyminen paikalle on pari tuntia patikkaa yhteen suuntaan. Sitten laskeutumista, pelottavaa rämpimistä kivikoissa ja jyrkänteellä, trädikiipeilyä ja taas laskeutumista vain saavuttaakseen ne varsinaiset kiipeilykohteet, pari näyttävää pilaria niemen kärjessä. Lähestymiseen suositeltiin , että greidi 18 olisi träditeltävissä helposti ja lisäksi mukana olisi oltava ylimääräinen laskeutumisköysi jonka voisi jättää paikoilleen ja nousta sitten sitä pitkin ylös pois lähtiessä. Tätä kohdetta ihailtiin vain kirjasta sekä eräältä look outilta.

Oltiin jo pakkaamassa kiipeilykamoja The Moain valloitusta varten. Yksinäinen pilari lähellä merta. Luin tarkemmin lähestymisohjeita ja aivan! Olihan tännekin laskeuduttava ja takaisin päin kiivettävä träditellen! Päivää ei ollut riittävästi jäljellä tähän säätöön ja muutenkin homma kuulosti taas sen verran hankalalta, että jätettiin Tasman Peninsula ja hieman liian seikkailulliset lähestymiset taakse ja lähdettiin lipumaan Tasmanian itärannikkoa ylöspäin.



Seuraava kohde muutaman päivän ajan oli Freysinet Peninsulan kansallispuisto. Tätä aluetta olisi ollut hauska nähdä enemmänkin, mutta kipeät jalkapohjat pakottivat pysyttelemään leirissä ja lyhyiden turistipolkujen maisemilla. Onneksi Heikille löytyi kiivettävää, niin köyttä kuin boulderia, aivan läheltä. Ja niin, kerran leiriin ajettuamme, ei mieli tehnyt ihan huvikseen poistua paikalta! Parin kilometrin mittaiseen neliveto trackiin meni takavetoisella Townacellamme tovi jos toinenkin. Kirjan ajo-ohjeita lainaten: "The road is very rough but, with care, is negotiable by most 2WD vehicles".

Vielä yhdestä hullusta seikkailureitistä pitää mainita. Freycinet Peninsulassa on reitti nimeltä Sea Level Traverse. Siihen menisi 8-10 tuntia, se sisältää helpohkoa trädiä, släbi sooloamista merenpinnan yläpuolella, laskeutumista, rock hoppingia ja cruxina, 100 metrin uinti! Tai jos halusi välttää uinnin, piti kiivetä seitsemän pitchin reitti greidiä 16 ylös ja kävellä kolme tuntia jyrkkää rämpimistä alas, välillä jopa laskeutua.

Eräs lookoutti

Pimeän tultua eläimiä ja etenkin ötököitä pääsee (joutuu) bongalemaan paremmin kuin päivän valossa. Pienienkin hämähäkkien silmät kiiluvat kirkkaina otsalampun valon osuessa niihin. Parhaimmillaan pikku hämähäkkien bongailu voi olla ihan mielekästäkin, joskin oma käsitykseni pienestä hämähäkistä on Australiassa olon aikana muuttunut... Mutta hyi yök kun valokeila osui automme vieressä olleen kaatuneen puun rungon halkeamaan! Kaksi enemmän erillään olevaa kellertävää silmää tuijotti minua. Tarkemmin valaistuani otusta, se paljastui huntsman spideriksi! Mustutuksena lukijoille: ne ovat isoja, rumia, vikkeliä ja tykkäävät tulla autoihin sisälle. Onneksi Heikki otti tehtäväkseen listiä sen. Vaikkakin niin viaton oli siellä kolossaan paikallaan peläten, sain minä ainakin mielenrauhan yöksi. Tämän jälkeen matkallani vessaan minua tuijotti yht´äkkiä kaksi vieläkin isompaa silmää maasta jonkin verran korkeammalla. Ennen kuin ehdin sekuntia myöhemmin järkelemään asiaa, alitajuntani oli muodostanut kauhuskenaarion jättiläishämähäkistä. Tämä otus oli kuitenkin vain laiskasti etenevä paksuhäntäinen opossumi. Vielä pienen skorpionin maasta bongattuani päästiin nukkumaan.

Oltiin jo unten rajamailla kun auton ulkopuolelta alkoi kuulumaan kolistelua. Luultiin että retkipöydällämme riehui opossumi. Heikin avattua sivuoven ja valaistua häirikköä, huomattiin, että tyhjä rytättymme proteiinipönttö jonka olimme jättäneet maahan, oli houkutellut opossumin paikalle ja tämä oli koittanut nuoleskella sen sisältöä. Nostettiin kuolainen pönttö auton sisälle ja nukahdettiin enempää ääniä kuulematta.

Täällä herää yleensä aina lintujen monenkirjaviin huutoihin ja lauluun. Valkoiset papukaijat rääkyvät äänekkäästi ja rumasti. Magpie- varislinnut laulavat upeasti ja hempeästi käyttäen laajaa ääniskaalaansa, linkki: https://www.youtube.com/watch?v=oYEYc8Ge3nw. Hauskin ääni lähtee kuitenkin Kookaburrista, isopäisistä hölmön näköisistä linnuista. Ne alkavat ensin hitaasti aivan kuin toisiaan kisaan kutsuen ja sitten voimistavat apinahuutonsa korviehuumavaksi. Ja luit aivan oikein! Ne kuulostavat apinoilta! Tässä videolinkki https://www.youtube.com/watch?v=S0ZbykXlg6Q, joskin laulu ei esiinny koko komeudessaan.. Australiassa näkee paljon papukaijoja upeissa värityksissään. Kirkkaat punaisen, vihreän, sinisen ja keltaisen värisävyt vilahtelevat niiden lentäessä seuraavaan latvustoon piiloon. Harmi, että ovat niin ujoja.

Bitchenossa käytiin ohikulkumatkalla merelisillä bouldereilla. Kivi oli suolaista, karheaa ja pieniä kotiloita ja rapuja kiipeili niissä paljon taitavammin kuin kukaan ihminen. Kallion vesilammikoissa asusteli rapuja, meritähtiä ja hassuja kasveja (vai olivatko eläimiä sittenkin?). Nousuvedellä osa kivistä jää veden alle ja yksi V8:n reitti kulki postikorttiboulderin kylkeä pitkin, blowholen vierestä. Kalliossa oleva reikä syöksi nyt pieniä epäsäännöllisiä suihkuja ympäriinsä. Isommalla merenkäynnillä ne ovat hienon hieno nähtävyys!

Loppu Tasmanian aika haluttiin käyttää Hillwoodissa. Siellä on hyvä leiripaikka (joskin paikallinen kylähullu niittailee puihin lappuja, että camping kielletty), vettä saatavilla, vessa, lyhyt siirtymä kiipeilypaikalla ja paljon hyviä reittejä. Sinne siirryttiin halki sademetsäisen kapean ja pelottavan käppyrätien, jota rekatkin käyttivät, ohi maalaismaisemien ja Launchestonin, Tasmanian toiseksi suurimman kaupungin. Matkalla käytiin keskellä ei mitään sijaitsevassa maan kuulussa Elephant Pancake Barnissa! Oltiin saatu Tasmaniaan tullessamme laivalta nippu esitteitä ja sieläkin tätä lettulatoa mainostettiin. Ja olihan se hurmaava paikka ja todella hyvät jälkkäriletut!

Cataract Gorge

 Itse en Hillwoodissa kiivennyt nyt kuin kaksi reittiä jalkapohjien ollessa vielä tulehtuneet. Heikki puolestaan sendasi reittejä reittien perään. Käytiin myös uudella kalliolla pienen matkan päässä, jonne ensinäkin oli huonot opasteet, jossa paikalle päästyämme meitä karkuun säntäsi wallabi, tiger snake ja kymmeniä sisiliskoja ja jossa ensimmäinen reitti oli varsinainen pahan mielen reitti likaisine ja hämähäkksine otteineen. Vieressä oli selkeästi kiivetymmän näköinen, haastavampi kolmen tähden reitti. Harvinainen loppuun hänkkäävä (siis päälle kaatuva) sisäkulma!!

Käärme ja sisilisko samassa kuvassa

Pian oli Tasmanian aika, reilu kuukausi, päättymässä ja viimeisenä päivänä käytiin eläintarhassa tutustumassa tuttuihin ja tuntemattomiin elukoihin. Nähtiin mm. hurjasti erivärisiä lintuja, lähinnä papukaijoja, höpsön näköisiä apinoita, joita elelee jossakin trooppisessa pohjois-Australiassa, krokotiilejä, jotka eivät juuri elonmerkkejä näyttäneet, vompatteja, emuja, maailman kolmanneksi suurimpia lintuja suoraan dinosaurusten ajalta, kameli, tuimasti suurilla silmillään mulkoileva sihisevä muniaan hautova lintu, hellyydenkipeä aasi ja TASMANIAN DEVILEITÄ!

Maailman kolmanneksi suurin lintu, kasuaari, jota ei todellakaan tiedetty olevan olemassa...!

Vompatti

Tällä kertaa yölaiva kuljetti meidät Devonportista Melbourneen. Oma hytti oli jotain aivan luksusta!!! Oikea, lämmin suihku ensimmäistä kertaa koko reissun aikana sekä normaali sänky. Ai että :)