Australia: Tasmanian tarinat osa 3

Elämäni rankin vaellus Frenchmans Capilla oli takana päin ja Toyota Townacen nokka osoitti nyt illan hämärtyessä kohti kaakkoa. Tai oikeammin ilmaistuna, automme liikkui kohti kaakkoa vaikka mutkat ja mäet saivat automme nokan osoittamaan joka ilmansuuntaan sekä välillä maan uumeniin ja välillä kohti taivasta. Pian meno tasaantui, kun pikitie laskeutui alas keski-Tasmanian sademesäisistä vuoristomaisemista tuttuun loivasti kumpuilevaan kuivaan maalaismaisemaan. Laajoja peltoja ja valkoisten lampaiden ja mustien lehmien asuttamia laitumia toisensa perään. Heikillä oli ollut kurkussa kipuilua pari päivää ja nyt se tuntui kovenevan. Ajettiin ilmaiselle leirialueelle nukkumaan. Yöt ollaan täällä Tasmaniassa vietetty pääasiassa pakussa. On viileää ja hyttysiäkään ei juurikaan ole, joten ikkunat voi huoleti olla rakosellaan. Pohjoisessa Australiassa, Sun Shine Coastilla, autoyöt olivat kärsimysnäytelmä, kun kuumuus esti kääriytymästä peiton alle piiloon hyttysten hyökkäykseltä.

Aamupala oli Heikille tuskaa. Löydettiin nielurisoista valkoisia läikkiä. Ajettiin seuraavaan kylään ja hengailtiin hetki kirjastossa, kunnes päätettiin etsiytyä lääkärille. Oli saatava antibiootit jotta päätelmiemme mukaan Heikkiä riesaava angina saataisiin kuriin. Googlesta löydettiin mielenkiintoinen eroavaisuus Suomen ja Australian terveyshuollon välillä. Suomessa antibiootteja ei myönnetä ennen kuin nieluviljely olisi tehty, kun taas täällä näytti siltä, että valkoiste pilkut olivat riittävä argumentti anginan toteamiseen ja antibiootti reseptin kirjoittamiseen. Käveltiin ensin väärään paikkaan, johonkin vanhusten hoitolaan, josta meidät ohjattiin lääkäriasemalle. Aulassa oli jonoa ja virkailijat näyttivät tiskin takana kiireisiltä. Kertoivat, etemme näkisi tänään lääkäriä. Kokeiltiin vielä yhtä yksityistä, mutta sama vastaus: täällä tuntui kaikki kylän mummot sairastavan samaan aikaan.

Laskuvesimaisema matkalla Tasman Peninsulaan

 Heikkiä kyrpi, kun ei saatu palvelua. Nieleminen oli niin tuskallista, että mieheltä valui vesi silmistä ja kroppa sätkyi kipua karkuun. Kylmä jäätelö auttoi hetkellisesti, joskin senkin alas saaminen oli tuskaa ja otti kauan. Tyhjästä jäätelörasiasta tulikin loppupäiväksi sylkykuppi. Lähdettiin ajamaan kohti Tasmanian pääkaupunkia, Hobartia, siinä toivossa, että saisimme sieltä lääkäripalvelua. Ensiksi oli löydettävä autolle parkki. Onneksi se löytyikin melko nopeasti; monikerroksinen, todella matala parkkihalli, jossa ekat pari tuntia olivat ilmaisia! Käveltiin lyhyt matka ensimmäiseen paikkaan, josta näytti saavan lääkäripalvelua. Se oli yksityinen ja perusmaksu, joka olisi maksettava ennen kenenkään valkotakkisen näkemistä, karkoitti meidät tiehensä. Lähdettiin etsimään kunnallista ja löydettiin se nurkan takaa. Täällä ohjattiin kaikki potilaat emergency -ovista sisään. Ihmeteltiin aulassa hetki, kuinka toimia. Jonottaessamme ensimmäiselle tiskille bongasimme lapun, jonka mukaan meren takaa tulevien pitäisi maksaa taas melkoinen summa. Onneksi Suomella oli joku kiva sopimus Australian kanssa, ja päästiin näkemään lääkäri yllättävän nopeasti, eikä mitään tarvinnut edes maksaa!

Nuori mieslääkäri kutsui ovella: "Haiki", pääteltiin sen tarkoittavan Heikkiä, ja marssittiin hänen johdollaan tilaan, joka näytti olevan samaan aikaan lääkärien taukotupa ja potilaiden vastaanottotila. Istuttiin avoimeen verhoilla peitettävään loossiin. Lääkäri oli lunkki kaveri ja jutteli iloisesti meille. Kurkkiessaan Heikin kurkkua, totesi yllättävän atraalisesti: "Ou! Dude, that must hurt!", ja lähti kirjoittamaan reseptiä. Tullessaan takaisin, totesi Heikin tiedot nähtyään, että sinullahan on tänään synttärit! "Vähän kräpi synttäripäivä sulla!". Saatiin antibiootit alle viiteen minuuttiin!
"See You!", sanoi lääkäri
"Hope not", heitti Heikki takaisin, ja poistuttiin paikalta kaikki naureskellen.

Selvittiin pois suurkaupungista antibioottien kera parkistakaan maksamatta. Ajoin pelottavasta parkkihallista ulos antenni jokaiseen kattopilariin laahaten ja suunnattiin kohti Tasman Peninsulaa, kaakkoisinta osaa saarta, jossa meitä odottaisi koko reissun mielenkiintoisimman näköiset kiipeilyt!

Heikin yö meni kurjasti, kun hän joko heräsi jäätävään kipuun nielaistuaan tai nousi käyttääkseen sylkykuppia. Aamulla Heikki pystyi kutenkin jo syömään aamupalan ja elämä näytti taas normaalilta. En ymmärrä miten nopeasti joku voi parantua ylivoimaisesta kurkkukivusta! No, olen aina epäillytkin, että Heikillä on jotakin ihme kykyjä. Ei ole tätä ennen moniin vuosiin edes sairastanut.

Vielä tänään ei ollut tarkoitus kiivetä, mutta päätettiin ajaa lähemmäs kiipeilyhuudeja, Tasman Peninsulassa olisi sitä paitsi ilmainen leirialue. Käytiin katsomassa yhtä blowholea, turistinähtävyyttä. Blowhole on geologinen muodostelma, jossa meri on syönyt rantakallioon kolon, jota pitkin aalto kulkeutuu ja paiskautuu vasten umpikujaa tai ahtaita onkalon seinämiä, saaden aikaan upeita vesisuhkuja korkealle ilmaan kumeiden, voimakkaiden äänten saattelemana. Lähdetiin etsimään leiripaikkaa, mutta jouduimme toteamaan, että meitä on huijattu. Kohdassa, jossa ilmaisen leiripaikan kuului sijaita, oli vain kyltti, että camping prohibited! Kökkömöö. Käytiin katsomassa toista look outia ja yritettiin sitten löytää Port Arthurin keskustaa. Sitä ei tuntunut olevan. Seurattiin free wifi kylttiä erääseen kioskiin, mutta heillä ei netti sinä hetkenä toiminut. Sää kuulemma vaikuttaa asiaan.

Blowhole, syvä ja synkkä sellainen

Meillähän ei ole täällä paikallista kännykkäliittymää ollenkaan, sillä se maksaisi Suomen hintoihin verrattuna moninkertaisesti, ja omasta netistä saisi maksaa samaan tapaan ja sitä paitsi täällä nettiyhteydet ovat surkeita. Ollaan siis käytetty free wifi mahdollisuuksia, joita löytyy aina isommista kaupungeista, kirjastoista, pankkien edustalta ja mm. Mac Donald´seista. Todettiin, että Port Arthur on kökkö paikka ja päädyttiin yöpymään pummina look outin parkkikselle, jossa vessakin oli avoinna koko yön. Seuraavana päivänä yrittimme Port Arthurin kahvilaan, jossa myös isolla mainostettiin free wifiä. Ei toiminut ja saimme tylyn toteamuksen työntekijältä, että sää vaikuttaa yhteyksiin, asialle ei voi tehdä mitään. Erittäin kökkö paikka tämä Port Arthur!

Kiipeltiin Mount Brownilla pari päivää. Ensimmäinen lähestyminen päätyi vain katseluun ja toteamukseen, että tarvitsemme trädikamat mukaan, sillä paikkaan täytyi laskeutua ja kiivetä pois. Kiitos taas Climb Tasmania kirjalle, kun et maininnut tästä seikasta... Ei siinä, en minä sinne sillä nousuveden hetkellä olisi uskaltanutkaan, kun aallot törmatessään kallioon saivat aikaan melkoisia suihkuja! Merestä noin viidentoista metrin tasanteen jälkeen nousi itse kiipeiltävä seinämä pystysuorana, jopa negatiivisena ylös. Ja nuo aallot tyrskyivät parhaimmillaan kahdenkymmenen metrin korkeuteen ja olisivat kastelleen varmistajan! Seuraavana päivänä laskuveden aikaan kiipeiltiin (tai oikeastaan itse vain varmistin) ja ihailtiin välistä hylkeiden taidokkaita uintinäytöksiä aivan lähellämme.

Tarkoituksemme oli kiivetä jonkin kuuluisan pilarin päälle. Kansallispuistoalueella Cape Hauylla sijaitsevat Totem Pole ja The Candlestick oltiin todettu meidän taidoille, rohkeudelle ja seikkailunhalulle liian haastaviksi. Ja siis nimenomaan se lähestyminen oli täysin EPIC! Ensin oli käveltävä polkua pitkin kaksi tuntia paikalla. Sitten suoraan merestä kohoavalle korkealle toteemille oli valittava lähestyminen vedenkorkeuden mukaan. Ensin oli laskeuduttava 60 metriä kinkamalle, kolme metriä merenpinnasta. Sitten jos vesi on riittävän alhaalla ja tyyni (eli todella harvoin), pystyt varmistamaan Totem Polen juuresta. Hieman korkeammalla vedenkorkeudella saatat pystyä rämpimään kiviä pitkin pilarille ja korkealla vedellä taas hypättävä pendulumi Totemille. Takaisin mantereelle taas pääsee virittämällä tyrolean traversen pilarin ja mantereen välille, eli toisin sanoen hilatava itsensä köyttä pitkin korkealla ilmassa toiselle puolelle.

Candlestickin lähestyminen sisältää vielä enemmän seikkailua! Ensin sama lähestyminen Totem Polen kanssa, sitten kaverin pitää uida kymmenen metriä Candlestickille ja taas tyrolean traversea käyttäen loput ryhmästä saadaan perille. Päädyttiin vain juosten katsomaan paikkaa ja maisemia! Ja oli muuten juoksulenkki yhtä kiputilojen vaihtelua! Aluksi koski nilkkaan, jossakin vaiheessa polveen ja pakaraan, sitten pisti vatsaa ja jalkapohjaankin sattui. Tämän jälkeen huomasinkin molemmissa jalkapohjissani olevan plantaarifaskiitit! Vanha tuttu vaiva, jännekalvon tulehdus sisäsyrjässä jalkapohjaa, lähellä kantapäätä. Seuraavien viikkojen aikana siis kävely minimiin ja huoltavaa harjoittelua peliin. Mitä todennäköisemmin Frenchmans Capin vaellus, toistuvat ponnistukset ja tasapainoilu kivikoissa ja juurakoissa oli saanut tämän vaivan alkuunsa. Kai sitä pitää aina joku paikka olla paskana?

Totem Pole ja Candlestick

Hupaisa historiakatsaus :´D

Kuvan pilarit ovat yhdeltä Tasman Peninsulan nähtävyydeltä ja kiipeilykohteelta, Cape Raoulta. Tällä paikalla virailu olisi vaatinut koko päivän tai jopa kaksi. Lähestyminen paikalle on pari tuntia patikkaa yhteen suuntaan. Sitten laskeutumista, pelottavaa rämpimistä kivikoissa ja jyrkänteellä, trädikiipeilyä ja taas laskeutumista vain saavuttaakseen ne varsinaiset kiipeilykohteet, pari näyttävää pilaria niemen kärjessä. Lähestymiseen suositeltiin , että greidi 18 olisi träditeltävissä helposti ja lisäksi mukana olisi oltava ylimääräinen laskeutumisköysi jonka voisi jättää paikoilleen ja nousta sitten sitä pitkin ylös pois lähtiessä. Tätä kohdetta ihailtiin vain kirjasta sekä eräältä look outilta.

Oltiin jo pakkaamassa kiipeilykamoja The Moain valloitusta varten. Yksinäinen pilari lähellä merta. Luin tarkemmin lähestymisohjeita ja aivan! Olihan tännekin laskeuduttava ja takaisin päin kiivettävä träditellen! Päivää ei ollut riittävästi jäljellä tähän säätöön ja muutenkin homma kuulosti taas sen verran hankalalta, että jätettiin Tasman Peninsula ja hieman liian seikkailulliset lähestymiset taakse ja lähdettiin lipumaan Tasmanian itärannikkoa ylöspäin.



Seuraava kohde muutaman päivän ajan oli Freysinet Peninsulan kansallispuisto. Tätä aluetta olisi ollut hauska nähdä enemmänkin, mutta kipeät jalkapohjat pakottivat pysyttelemään leirissä ja lyhyiden turistipolkujen maisemilla. Onneksi Heikille löytyi kiivettävää, niin köyttä kuin boulderia, aivan läheltä. Ja niin, kerran leiriin ajettuamme, ei mieli tehnyt ihan huvikseen poistua paikalta! Parin kilometrin mittaiseen neliveto trackiin meni takavetoisella Townacellamme tovi jos toinenkin. Kirjan ajo-ohjeita lainaten: "The road is very rough but, with care, is negotiable by most 2WD vehicles".

Vielä yhdestä hullusta seikkailureitistä pitää mainita. Freycinet Peninsulassa on reitti nimeltä Sea Level Traverse. Siihen menisi 8-10 tuntia, se sisältää helpohkoa trädiä, släbi sooloamista merenpinnan yläpuolella, laskeutumista, rock hoppingia ja cruxina, 100 metrin uinti! Tai jos halusi välttää uinnin, piti kiivetä seitsemän pitchin reitti greidiä 16 ylös ja kävellä kolme tuntia jyrkkää rämpimistä alas, välillä jopa laskeutua.

Eräs lookoutti

Pimeän tultua eläimiä ja etenkin ötököitä pääsee (joutuu) bongalemaan paremmin kuin päivän valossa. Pienienkin hämähäkkien silmät kiiluvat kirkkaina otsalampun valon osuessa niihin. Parhaimmillaan pikku hämähäkkien bongailu voi olla ihan mielekästäkin, joskin oma käsitykseni pienestä hämähäkistä on Australiassa olon aikana muuttunut... Mutta hyi yök kun valokeila osui automme vieressä olleen kaatuneen puun rungon halkeamaan! Kaksi enemmän erillään olevaa kellertävää silmää tuijotti minua. Tarkemmin valaistuani otusta, se paljastui huntsman spideriksi! Mustutuksena lukijoille: ne ovat isoja, rumia, vikkeliä ja tykkäävät tulla autoihin sisälle. Onneksi Heikki otti tehtäväkseen listiä sen. Vaikkakin niin viaton oli siellä kolossaan paikallaan peläten, sain minä ainakin mielenrauhan yöksi. Tämän jälkeen matkallani vessaan minua tuijotti yht´äkkiä kaksi vieläkin isompaa silmää maasta jonkin verran korkeammalla. Ennen kuin ehdin sekuntia myöhemmin järkelemään asiaa, alitajuntani oli muodostanut kauhuskenaarion jättiläishämähäkistä. Tämä otus oli kuitenkin vain laiskasti etenevä paksuhäntäinen opossumi. Vielä pienen skorpionin maasta bongattuani päästiin nukkumaan.

Oltiin jo unten rajamailla kun auton ulkopuolelta alkoi kuulumaan kolistelua. Luultiin että retkipöydällämme riehui opossumi. Heikin avattua sivuoven ja valaistua häirikköä, huomattiin, että tyhjä rytättymme proteiinipönttö jonka olimme jättäneet maahan, oli houkutellut opossumin paikalle ja tämä oli koittanut nuoleskella sen sisältöä. Nostettiin kuolainen pönttö auton sisälle ja nukahdettiin enempää ääniä kuulematta.

Täällä herää yleensä aina lintujen monenkirjaviin huutoihin ja lauluun. Valkoiset papukaijat rääkyvät äänekkäästi ja rumasti. Magpie- varislinnut laulavat upeasti ja hempeästi käyttäen laajaa ääniskaalaansa, linkki: https://www.youtube.com/watch?v=oYEYc8Ge3nw. Hauskin ääni lähtee kuitenkin Kookaburrista, isopäisistä hölmön näköisistä linnuista. Ne alkavat ensin hitaasti aivan kuin toisiaan kisaan kutsuen ja sitten voimistavat apinahuutonsa korviehuumavaksi. Ja luit aivan oikein! Ne kuulostavat apinoilta! Tässä videolinkki https://www.youtube.com/watch?v=S0ZbykXlg6Q, joskin laulu ei esiinny koko komeudessaan.. Australiassa näkee paljon papukaijoja upeissa värityksissään. Kirkkaat punaisen, vihreän, sinisen ja keltaisen värisävyt vilahtelevat niiden lentäessä seuraavaan latvustoon piiloon. Harmi, että ovat niin ujoja.

Bitchenossa käytiin ohikulkumatkalla merelisillä bouldereilla. Kivi oli suolaista, karheaa ja pieniä kotiloita ja rapuja kiipeili niissä paljon taitavammin kuin kukaan ihminen. Kallion vesilammikoissa asusteli rapuja, meritähtiä ja hassuja kasveja (vai olivatko eläimiä sittenkin?). Nousuvedellä osa kivistä jää veden alle ja yksi V8:n reitti kulki postikorttiboulderin kylkeä pitkin, blowholen vierestä. Kalliossa oleva reikä syöksi nyt pieniä epäsäännöllisiä suihkuja ympäriinsä. Isommalla merenkäynnillä ne ovat hienon hieno nähtävyys!

Loppu Tasmanian aika haluttiin käyttää Hillwoodissa. Siellä on hyvä leiripaikka (joskin paikallinen kylähullu niittailee puihin lappuja, että camping kielletty), vettä saatavilla, vessa, lyhyt siirtymä kiipeilypaikalla ja paljon hyviä reittejä. Sinne siirryttiin halki sademetsäisen kapean ja pelottavan käppyrätien, jota rekatkin käyttivät, ohi maalaismaisemien ja Launchestonin, Tasmanian toiseksi suurimman kaupungin. Matkalla käytiin keskellä ei mitään sijaitsevassa maan kuulussa Elephant Pancake Barnissa! Oltiin saatu Tasmaniaan tullessamme laivalta nippu esitteitä ja sieläkin tätä lettulatoa mainostettiin. Ja olihan se hurmaava paikka ja todella hyvät jälkkäriletut!

Cataract Gorge

 Itse en Hillwoodissa kiivennyt nyt kuin kaksi reittiä jalkapohjien ollessa vielä tulehtuneet. Heikki puolestaan sendasi reittejä reittien perään. Käytiin myös uudella kalliolla pienen matkan päässä, jonne ensinäkin oli huonot opasteet, jossa paikalle päästyämme meitä karkuun säntäsi wallabi, tiger snake ja kymmeniä sisiliskoja ja jossa ensimmäinen reitti oli varsinainen pahan mielen reitti likaisine ja hämähäkksine otteineen. Vieressä oli selkeästi kiivetymmän näköinen, haastavampi kolmen tähden reitti. Harvinainen loppuun hänkkäävä (siis päälle kaatuva) sisäkulma!!

Käärme ja sisilisko samassa kuvassa

Pian oli Tasmanian aika, reilu kuukausi, päättymässä ja viimeisenä päivänä käytiin eläintarhassa tutustumassa tuttuihin ja tuntemattomiin elukoihin. Nähtiin mm. hurjasti erivärisiä lintuja, lähinnä papukaijoja, höpsön näköisiä apinoita, joita elelee jossakin trooppisessa pohjois-Australiassa, krokotiilejä, jotka eivät juuri elonmerkkejä näyttäneet, vompatteja, emuja, maailman kolmanneksi suurimpia lintuja suoraan dinosaurusten ajalta, kameli, tuimasti suurilla silmillään mulkoileva sihisevä muniaan hautova lintu, hellyydenkipeä aasi ja TASMANIAN DEVILEITÄ!

Maailman kolmanneksi suurin lintu, kasuaari, jota ei todellakaan tiedetty olevan olemassa...!

Vompatti

Tällä kertaa yölaiva kuljetti meidät Devonportista Melbourneen. Oma hytti oli jotain aivan luksusta!!! Oikea, lämmin suihku ensimmäistä kertaa koko reissun aikana sekä normaali sänky. Ai että :)