Australia: Grampiansilta Blue Mountainsille

Istun paikallisen huoltsikan, Caltexin, penkillä,  Mount Victoriassa, Blue Mountainsilla. WiFi ei toimi taaskaan. Heikki ja Maija lähtivät aamusta Bellsin huudeille kiipeämään. Itselläni jalkapohjat / kantapää reistailee edelleen ja lisäksi sain jännetupin tulehduksen toiseen ranteeseen, kun neuloin säärystimet. Tiesin, että neulontaharrastus kannattaa aloittaa maltilla, koska toissa syksynä kärsin neulomisvimman myötä jännetupista myös. Vaan kun neulominen oli kivaa ja halusin saada Heikille säärystimet valmiiksi, en malttanut hidastella ja tässä on tulos! Löysien nivelien kanssa eläminen on hankalaa... Joten nyt puoli vammaisena päätin jättää 45 minuutin lähestymisen Bovenscreekin kiipeilykallioille väliin. Päivän ohjelmana minulla vesivarastojen täydennys (meidän ja ranskalaisen Sebastianin, joka majailee Mount Victorialla ilman autoa), sudokujen täyttäminen, blogin kirjoittaminen, syöminen, ehkäpä päiväunet, auringonottoa ja kutimien piilottaminen niin, jotta minun ei tee mieli tarttua niihin. Lisäksi jos tylsyys iskee, voin myös pelata pasianssia, venytellä, jumpata tai vaikka maalata.

Sellanen.. kuvattu pimeällä otsalampun valossa

Täällä on nyt lämmin päivä tulossa, kuten eilenkin. Tosin varjossa lämpömittari taitaa jäädä alle 20 asteen, mutta auringossa on täysi bikinikeli! Huomenna luvannut 22! Siis syksyhän täällä on nyt ja illat, yöt ja aamut todella kylmiä. Pienimmillään tainut olla 4 astetta yöllä. Ei meidän kuitenkaan palella tarvitse, pukeutumiskysymys. Makuupussi + peitto yhdistelmä pitää kivasti lämpimänä yön. Itse kärsin kuitenkin jäätävistä jaloista. Mulla on äärimmäisen huono ääreisverenkierto. Jalat kuten kädetkin, tuppaavat hikoilla ja siten kylmettyä. Suomen kesälläkin, olin sitten vaikka sisällä talossa ja omassa sängyssäni villasukat jalassa ja jalat peiton alla pussissa, ovat jalat silti jääkalikat. Ensimmäinen kerta kun minun jalat olivat ympäri vuorokauden lämpimät, oli täällä Australiassa, pohjoisen lämmössä, Sunshine Coastilla. Mutta siellä olikin sitten muuten niin kuuma että pahaa teki! Taktiikkani näinä alkuyön hetkinä, kun jaloista hehkaava kylmyys tekee olon epämukavaksi, on halsteri. Erittäin tehokas halsteri nimeltä Heikki. Paljaat jalat Heikin reisien väliin halsteriin, niin johan jalat lämpiää! Yleensä ne osaavat ylläpitää lämpönsä loppuyön tämän jälkeen.

Leirielämä on sujunut ihan mukavasti, mutta kyllä sitä jo kaipaa Suomeen ja omaan kotiin. Kurjimpia hetkiä on sadepäivät, jolloin ei ole auton lisäksi muuta sisätilaa minne mennä, ellei sitten lähde kahvilaan tai kirjastoon. Niinä hetkinä olisi niin ihanaa vaikka kellahtaa sohvalle RUISleipävälipalan kanssa tv:tä toljottamaan, mutta ei, mussutan ruisleivän tilalla vaaleaa pullaleipää ja yritän löytää siedettävän asennon pakun takakontista yleensä kamakaaoksen seasta. Heikki sentään mahtuu istumaan kontissa, minä taas en, kun oma alaselkäni ei osaa pyöristyä. Pakun takaosa kun on tuunattu nukkumatilaksi: laverilla on parhaimmillaan kiipeilypädi ja patja päällekkäin eikä tilaa siis jää itsumiseen aina. Nyt kun leireilemme pysyvästi samassa leirissä, on järjestely paljon selkeämpi ja tilaakin on vuokra-auton tulon myötä enemmän. Maija nukkuu teltassaan ja me joko aina pystyssä olevassa "britin" teltassa (teltta, joka tuli pakun mukana / pakun entinen omistaja oli Briteistä) tai pakussa. Britin teltta on semi kämä eikä haittaa, vaikka haalistuisi uv-säteilyn vaikutuksesta olemattomiin. Ajateltiin lähtiessämme luovutaa se esim. jollekin Sydneyn kodittomista. (... ja jos tuo vuokra-auto särähti korvaan, niin autosäädöistä voin kirjoittaa myöhemmin oman tekstinsä...)

Oi, kävin äsken Caltexin sisävessassa, pesin kädet saippualla juoksevan lämpöisen veden alla ja kuvasin ne käsienkuivaajalla! Tälläisistä pienistä normaaleista asiosta fiilistelee ihan eri tavalla jatkuvan leirielämän myötä.

kumipuita, perus Australiaa

Palaan muisteloissa taaksepäin, Tasmanian jälkeiseen aikaan.

Kun saavuttiin yölaivalla Melbourneen helmikuun lopulla kello kuusi aamulla, ajettiin paku ylihintaisen laivayhtiön purkin sisuksista Melbournen nyt hiljaisille kaduille. Oli lauantai, joten suurkaupungin arkiaamuruuhkaa ei nähtäisikään, ja hyvä niin. Maija oli lentokoneessa matkalla Sydneystä Melbourneen ja haettaisiin hänet kolmen aikaan iltapäivällä. Tehtiin kauppaostokset ja suunniteltiin Maijan nouto lentokentältä. Käytiin etukäteen ajamassa ruuhkainen lentokentän pääterminaalien pickup tie läpi. Myöhemmin heitin Heikin samaiselle pickup paikalle ja Heikki lähti Maijaa vastaan, minä puolestani erään Mac Donaltsin parkkiin odottamaan häläriä, milloin ovat valmiita haettavaksi. Näin säästyttiin kalliilta pysäköimismaksuilta.

Kolmestaan lähdettiin ajamaan kohti Grambiansia, joskin ensimmäinen yö vietettiin Green Lake -nimisellä ilmaisella leirialueella. Niin, todellinen green lake! Järvi oli matalampi kuin Junkkarin järvi ja vesi oli kuivunut olemattomiin. Vain yhdessä kohtaa oli ison kuralätäkön näköinen vesialue, muuten järvenpohja näytti pelolta, jossa makasi poijuja siellä täällä maata myöten. Maijan ensimmäinen päivä Australiassa alkoi hieman kosteissa merkeissä, kun satoi kaatamalla koko illan.



Ajaessamme Grambiansin kansallispuiston hiekkateitä, tapahtui se jota olimme pelänneet jo kauan: pikku kenguru pomppasi puskista auton eteen ja ajoimme sen päälle noin 50km/h vauhdista! Siinä se raukka makasi tiellä ja hengitti vaikeasti. Ääk, mitä pitää tehdä! Etsittiin kiipeilykirjasta puhelinnumero, johon voi soittaa loukkaantuneista eläimistä, mutta minuutin päästä pikkuinen ei enään hengittänyt. Siirrettiin se ojan puolelle ja jatkettiin matkaa hieman murtuneina tapahtuneen johdosta. Kuolleita kenguruita näkee paljon tien sivuilla, Tasmaniassa vompatteja ja fallabeja...

Tehtiin pitsaa kaasukeittimellä, parasta ikinä!!!

Grambiansilla laitettiin ensimmäinen leiri pystyyn Victoria Rangen ympäristöön, hyvinkin yksityiseen luultavasti pelkästään kiipeilijöiden käyttämään leiriin. Siis kyseessä oli vain tallatun näköinen avoimempi alue aidattujen puuistutusten vieressä, ilman vettä tai vessaa. Kiipeilypaikkoja oli lähellä useita. Ruoka- ja vesivarastojen täydennykset kuten nettitarpeet käytiin aina tekemässä Horshamissa, edellisen Grampianelämän myötä tutuksi tulleesta kaupungista. Horshamissa on muuten Intersport! Ovat kuulemma juuri levittämässä tätä ketjua ympäri Australiaa. Ensimmäinen viikko asusteltiin tässä leirissä. Joinakin päivinä minä jäin leiriin nauttimaan auringosta ja omasta ajasta sillä välin kun Heikki ja Maija kävivät valloittamassa uusia reitejä. Omat jalkapohjatkin kun valittivat pidemmistä kävelyistä, oli varsin hyvä, etten esimerkiksi lähtenyt mukaan Gallerylle, jonne oli tunti kävelyä ylämäkeen. Käytiin katsomassa eräs iltapäivä Manja Shelteriä, kalliomaalauksia. Olivat kyllä vierailemisen arvoinen nähtävyys! Useita yllättävän hyväkuntoisia punaisia raapustuksia: kädenkuvia ja ihmisiä pääasiassa. Paikka on täytynyt suojata aitauksin, kun tihutyöntekijöitä riittää näköjään jokaisessa maailman kolkassa!

Pakko hieman avautua Australialaisten tientekotaidosta! Meinaan juuri tuonne Manja Shelterille jouduttiin ajamaan 5km/h vauhtia, kun koko hiekkatien leveydeltä oli valtavat nimismiehenkiharat! Ketutuksen tunteen autokunnalle toi myös yrityksemme ajaa lyhyempää kautta hiekkateitä pitkin pohjoisempaan. Olimme useamman kilometrin huristelleet kohtaan, jossa kaksi tietä yhtyy ja täällä meitä vastassa oli road cloased -kyltti. Haistakaa p****!!! Olisiko asiasta voinut ilmoittaa kenties jo muutamaa risteystä aiemmin? Tiet eivät edes erkaantuneet mihinkään muuhun määränpäähän! Veikkaampa, että saatiin kuitenkin kiittää onneamme kun oltiin liikkeellä kuivimpaan vuodenaikaan. Muutamissa kohdissa oli tulvaveden korkeutta näyttäviä kylttejä tien sivulla. Kyltit oli kahteen metriin asti. Eräässäkin tapauksesa kysessä ei ollut mikään ojan ylitys, vaan laajempi tasainen alue, nyt täysin kuivana. En kyllä ihmettele miksi paikallisilla on nelivetomaasturit snorkkelein varustettuina.

Taipan

Loppu Grampians ajalle siirrettiin leiri lähelle Mount Stapyltonia, paikkaan, jossa Heikin kanssa oltiin edellisellä kerralla oltu koko ajan. Taas rauhallinen yksityisyys. Itse en kiivennyt Grampiansilla kuin kahta reittiä, joten aikaa jäi rusketuksen kerämiseen (säätkin kun olivat siihen hommaan otolliset), maalaamiseen, lehtien ja kirjan lukemiseen ja jumppailuun.

Löysin tämän läheltäni. Ei ollut käärme, vaan jonossa kulkevia karvamatoja!

Kun Grambiansilla oli kiivetty riittävästi, lähdettiin Arapilesiin. Arapiles on kaikkien kehuma trädikiipeilyn paratiisi. Uudessa Seelanissakin sanovat, että heidän paras kiipeilypaikka on Arapiles Australiassa! Arapiles tarjosi tuhansia yhden köydenmitan reittejä ja multipitchejä sekä boulderiakin. Kokonaan pultattuja reittejä ei ollut. Trädikiipeilyn ollessa hieman erilaista kuin sportin, olisi Arapilesiin tarvinnut jäädä pidemmäksi aikaa, jotta homma olisi alkanut kulkemaan. Tai siis itsehän en olisi varmaan kuukaudenkaan jälkeen suostunut liidaamaan yhtäkään reittiä ja itse asettamaan niitä varmistuksia seinälle!  Nytkin Frenchmans Capin kokemusten jälkeen teki huonoa lähteä mukaan helpoille reiteille käytännössä yläköydellä. Olen siis löytänyt itsestäni varsinaisen pelkurin!

Arapiles

Gorilla Arapilesissa!

Oltiin katsottu netistä, että Arapilesin cambing-alue on maksullinen, 2 dollaria / hlö / yö, ja että maksun voi suorittaa lippaaseen paikan päällä. Vaan paikalle kun päästiin, oli meitä vastassa lappu: "Olethan varannut yöpymisesi ja maksanut sen netissä". Ja paskat, nyt sai kelvata jälkeenpäin suoritettu maksu, meitä on kusetettu. Hinnastakaan ei puhuttu mitään, ties vaikka maksaisi paljon enemmän kuin tuon 2 dollaria. Vietettiin Arapilesissa vain kaksi päivää. Todettiin, että Blue Mountainsilla olisi koko sakille parempaa kiivettävää ja paljon, joten kohti pitkää automarssia. Maija oli varannut hostellin Melbournesta ja junamatkan Moss Valeen. Me Heikin kanssa ajettaisiin paku melkein 1000 kilometriä pohjoiseen Maijaa vastaan. Kolmestaan pakussa kun tuo matka olisi ollut melkoista kitkuttelua. Oli meillä Melbourneenkin ajettavaa useampi satanen, kun haluttiin ajaa Great Ocean Roadin kautta. Arapilesista siihen, kun nähtiin ensimmäisen kerran meri, tuntui kestävän ikuisuus. Loputtomiin vain peltoa ja tasaista, suoraa tietä. Varsin puuduttavaa ajoa nimimerkillä kuskina tuo etappi!

London Bridge

Alku Great Ocean Roadista oli minulle ja Heikille tuttua. Käytiin katsomassa lookouteja, joista London Bridge oli uusi meille. Hieno muodostelta! Merestä kohoava holvikaari, joka vielä muutamia vuosia sitten oli yhteydessä mantereeseen, kunnes ensimmäinen holvi romahti. Ja turistirysiä kun ovat, päästiin taas ihmettelemään kiinalaisten touhuja. Kamerat lauloivat ja päätä tai kahta lyhyemmät tummatukat puhuivat ihme kieltään toisilleen liian äänekkäästi. Eräältä parkkipaikalta kun lähdettiin pois yksisuuntaista tietä pitkin, vastaan kaahasi pikku vuokra-autollaan nuori kiinalainen pari täysin tohkeissaan uudesta nähtävyydestä jonka kohta näkevät, tajuamatta lainkaan että ajoivat väärään suuntaan ja että oltaisiin törmätty ellen olisi pysähtynyt. Lookouteilta lähtiessä teillä on kyltejä: "Drive on left in Australia". Kenties kiinalaisille tarkoitettuja nämäkin kyltit...



Great Ocean Road jatkui mutkaisempana ja viidakkomaisempana. Pysähdyttiin kuvaamaan hienoa auringonlaskua. Oltiin katsottu yöpaikka valmiiksi, ilmaisia leirialueita oli useampikin. Ajettiin yhdelle niistä muutama kilometri päätieltä ja kappas, vastassa oli kyltit jotka ilmoittivat että yöpyminen vain paikan varanneille ja maksaneille. Muussa tapauksessa uhkailtiin sakoilla! Nyt oli pahemman kerran petetty olo! Oli jo pimeä ja pääteltiin, että sama källi voi olla muillakin leirialueilla. Siis riskillä auto paikalle nro 12 ja yksi teltta pystyyn vaivihkaa. Herättiin ennen auringonnousua ja karattiin paikalta tehdäksemme aamupala jossakin muualla. Tästä ei kyllä tultaisi maksamaan pennikään, kirja lupasi meille ilmaisen yön!



Melko maisemapaikka löytyikin aamupalan tekoon. Ennen sitä pysähdyttiin kuvaamaan auringonnousua usvaiseen laaksoon. Tälle päivälle ei ollut paljon ajoa jäljellä Melbourneen. Nähtiin hienoja pikkukyliä, lisää upeita paikkoja Great Ocean Roadin varrelta ja paljon aamupäiväsurffareita aaltoja hakemasta. Käytiinpä viinitilallakin, Maija ja Heikki innostuivat viininmaisteluunkin. Käytiin tekemässä lounasta ennen Melbournea jossakin random paikassa. Pissatarpeetkin piti hoitaa puskaan. Tuli kiire lähteä pois tyhjältä parkkialueelta vai mikä olikaan, kun vähän matkan päässä jonkin rakennuksen vartija oli bongannut meidät ja todennäköisesti paljaat pyllyt ja oli matkalla meitä kohti haukan katse silmissään.

Ennen kuin heitettiin Maija Melbournen keskustaan hostellinsa läheisyyteen, käytiin moikkaamassa Mikkoa ja paria muuta suomalaista poikaa. Olivat tekemässä matkaa ostoautollaan kohti Adelaida, ehkä Perthiäkin. Luovutettiin Mikolle hänen tavaroita, jotka olivat olleet varastossa Townacessa, vaihdettiin kuulumiset ja jatkettiin sydän pamppaillen matkaa Melbournen keskustan syövereihin. Olin taas kuski (osasin kait reagoida rauhallisemmin ahdistaviin uusiin liikennejärjestelyihin) ja oltiinpa kiitollisia että saatiin pitää Mikon navigaattoria. Ei onneksi jouduttu kääntymään ihmeristeyksestä oikealle, edellisellä kerralla kun tukittiin melkein liikenne sen takia, ja päästiin jonkun tovin päästä matelevan ruuhkaisen pitkän mexikolaistyylisen kadun uumenista valtatielle!

Ajettiin suurin osa matkasta vielä tämän päivän aikana. Toinen ajoi, toinen viihdytti itseään puhelimen Candy Crach pelin kenttiä selvitellen. Seuraavana päivänä oli jäljellä enää noin 400 km Moss Valeen, jonne Maija tulisi junalla aikaisin seuraavana aamuna. Meillä oli aikaa hierontatuokiolle ja ilmaiselle suihkulle erään kylän mahtavassa rest areassa. Perillä Moss Valessa saatiin kuulla, että Maija ei pääsekään suunnitellusti tänne, sillä Melbournen F1 viikonlopun formulafanit ruuhkauttivat junanpenkit. Löydettiin kelvollinen pummiyöpaikka koripallokeskuksen parkkipaikan nurkalta ja seuraava päivä palloiltiin Moss Valen ja läheisen pikkukaupungin huudeille. Tarkoitus oli Maijan tultua käydä Nowrassa kiipeämässä, mutta syystä, jonka saatte kuulla myöhemmin, päätettiin ajaa suorinta tietä Blue Mountainsille Megalon Valleyn Glen Reserveen bacecampiin.

Jännitettiin, nähtäisiinkö Michaelia leirissä. Michael oli marraskuun Blue Mountains ajaltamme tuttu koditon mies, joka oli saanut aivovamman auton ajettua hänen päälle. Hän asui leirissä, ryyppäsi, poltti jotain muutakin kuin tupakkaa ja soitti huuliharppua. Michaelin puheesta on hieman vaikea saada selkoa, mutta mukava kaveri silti. Sisäpiirin tieto kertoi, että muutama viikko sitten Michael oli vielä leirissä, mutta nyt emme nähneet häntä. Saimme kuulla "stetson mieheltä", Raamattuja jakavalta viikoittain Megalon Valleyllä vierailevalta mieheltä, että Michael on saanut väliaikaisen porttikiellon leiriin häirittyään liiaksi muita ihmisiä. Oleili kuulemma nyt tyttärensä luona.

Glen Reserven leiri Megalong Valleyssa

Megalong Valleyn leiriin aurinko nousi myöhemmin ja laski aikaisemmin. Lisäksi usva ja kosteus tuntuivat jäävän alas laaksoon loukkuun ja ylempänä oli aina selkeämpi ilma. Siirrettiin leirijossakin vaiheessa Mount Yorkin vstaavaan ilmaiseen leiriin ja ihastuttiin ikihyviksi. Nyt oltiin ylhäällä, bilettäviä saksalaisia ja muita yökukkujia ei ollut läheskään niin paljon kuin Glenissä, oli kuivempaa, valoisempaa ja iilimatojakaan tällä ei nähtäisi, paljon parempi leiri! Lisäksi tutustuttiin Sebastianiin ja saatiin hänestä kiipeilyseuraa. Tai varmaankin Sebastian sai meistä enemmän seuraa ja hyötyä, kun yksin ja ilman omaa autoa liikkeellä on. Mount Yorkin leiri on myös siitä huippu, että Yorkin ja Bardensin kiipeilymestat ovat kivenheiton päässä. Sateen sattuessa Heikki voi aina mennä kiipeämään hänkkibrojektiaan, The way of all flessiä (28).



Blue Mountains, Mount Victoria, Mount York, tulee olemaan kotimme toukokuun loppuun, kunnes on aika palata takaisin Suomeen. Vielä saatte kuulla ainakin kerran seikkailuistamme Australian mantereella!