Australia: Grampiansilta Blue Mountainsille

Istun paikallisen huoltsikan, Caltexin, penkillä,  Mount Victoriassa, Blue Mountainsilla. WiFi ei toimi taaskaan. Heikki ja Maija lähtivät aamusta Bellsin huudeille kiipeämään. Itselläni jalkapohjat / kantapää reistailee edelleen ja lisäksi sain jännetupin tulehduksen toiseen ranteeseen, kun neuloin säärystimet. Tiesin, että neulontaharrastus kannattaa aloittaa maltilla, koska toissa syksynä kärsin neulomisvimman myötä jännetupista myös. Vaan kun neulominen oli kivaa ja halusin saada Heikille säärystimet valmiiksi, en malttanut hidastella ja tässä on tulos! Löysien nivelien kanssa eläminen on hankalaa... Joten nyt puoli vammaisena päätin jättää 45 minuutin lähestymisen Bovenscreekin kiipeilykallioille väliin. Päivän ohjelmana minulla vesivarastojen täydennys (meidän ja ranskalaisen Sebastianin, joka majailee Mount Victorialla ilman autoa), sudokujen täyttäminen, blogin kirjoittaminen, syöminen, ehkäpä päiväunet, auringonottoa ja kutimien piilottaminen niin, jotta minun ei tee mieli tarttua niihin. Lisäksi jos tylsyys iskee, voin myös pelata pasianssia, venytellä, jumpata tai vaikka maalata.

Sellanen.. kuvattu pimeällä otsalampun valossa

Täällä on nyt lämmin päivä tulossa, kuten eilenkin. Tosin varjossa lämpömittari taitaa jäädä alle 20 asteen, mutta auringossa on täysi bikinikeli! Huomenna luvannut 22! Siis syksyhän täällä on nyt ja illat, yöt ja aamut todella kylmiä. Pienimmillään tainut olla 4 astetta yöllä. Ei meidän kuitenkaan palella tarvitse, pukeutumiskysymys. Makuupussi + peitto yhdistelmä pitää kivasti lämpimänä yön. Itse kärsin kuitenkin jäätävistä jaloista. Mulla on äärimmäisen huono ääreisverenkierto. Jalat kuten kädetkin, tuppaavat hikoilla ja siten kylmettyä. Suomen kesälläkin, olin sitten vaikka sisällä talossa ja omassa sängyssäni villasukat jalassa ja jalat peiton alla pussissa, ovat jalat silti jääkalikat. Ensimmäinen kerta kun minun jalat olivat ympäri vuorokauden lämpimät, oli täällä Australiassa, pohjoisen lämmössä, Sunshine Coastilla. Mutta siellä olikin sitten muuten niin kuuma että pahaa teki! Taktiikkani näinä alkuyön hetkinä, kun jaloista hehkaava kylmyys tekee olon epämukavaksi, on halsteri. Erittäin tehokas halsteri nimeltä Heikki. Paljaat jalat Heikin reisien väliin halsteriin, niin johan jalat lämpiää! Yleensä ne osaavat ylläpitää lämpönsä loppuyön tämän jälkeen.

Leirielämä on sujunut ihan mukavasti, mutta kyllä sitä jo kaipaa Suomeen ja omaan kotiin. Kurjimpia hetkiä on sadepäivät, jolloin ei ole auton lisäksi muuta sisätilaa minne mennä, ellei sitten lähde kahvilaan tai kirjastoon. Niinä hetkinä olisi niin ihanaa vaikka kellahtaa sohvalle RUISleipävälipalan kanssa tv:tä toljottamaan, mutta ei, mussutan ruisleivän tilalla vaaleaa pullaleipää ja yritän löytää siedettävän asennon pakun takakontista yleensä kamakaaoksen seasta. Heikki sentään mahtuu istumaan kontissa, minä taas en, kun oma alaselkäni ei osaa pyöristyä. Pakun takaosa kun on tuunattu nukkumatilaksi: laverilla on parhaimmillaan kiipeilypädi ja patja päällekkäin eikä tilaa siis jää itsumiseen aina. Nyt kun leireilemme pysyvästi samassa leirissä, on järjestely paljon selkeämpi ja tilaakin on vuokra-auton tulon myötä enemmän. Maija nukkuu teltassaan ja me joko aina pystyssä olevassa "britin" teltassa (teltta, joka tuli pakun mukana / pakun entinen omistaja oli Briteistä) tai pakussa. Britin teltta on semi kämä eikä haittaa, vaikka haalistuisi uv-säteilyn vaikutuksesta olemattomiin. Ajateltiin lähtiessämme luovutaa se esim. jollekin Sydneyn kodittomista. (... ja jos tuo vuokra-auto särähti korvaan, niin autosäädöistä voin kirjoittaa myöhemmin oman tekstinsä...)

Oi, kävin äsken Caltexin sisävessassa, pesin kädet saippualla juoksevan lämpöisen veden alla ja kuvasin ne käsienkuivaajalla! Tälläisistä pienistä normaaleista asiosta fiilistelee ihan eri tavalla jatkuvan leirielämän myötä.

kumipuita, perus Australiaa

Palaan muisteloissa taaksepäin, Tasmanian jälkeiseen aikaan.

Kun saavuttiin yölaivalla Melbourneen helmikuun lopulla kello kuusi aamulla, ajettiin paku ylihintaisen laivayhtiön purkin sisuksista Melbournen nyt hiljaisille kaduille. Oli lauantai, joten suurkaupungin arkiaamuruuhkaa ei nähtäisikään, ja hyvä niin. Maija oli lentokoneessa matkalla Sydneystä Melbourneen ja haettaisiin hänet kolmen aikaan iltapäivällä. Tehtiin kauppaostokset ja suunniteltiin Maijan nouto lentokentältä. Käytiin etukäteen ajamassa ruuhkainen lentokentän pääterminaalien pickup tie läpi. Myöhemmin heitin Heikin samaiselle pickup paikalle ja Heikki lähti Maijaa vastaan, minä puolestani erään Mac Donaltsin parkkiin odottamaan häläriä, milloin ovat valmiita haettavaksi. Näin säästyttiin kalliilta pysäköimismaksuilta.

Kolmestaan lähdettiin ajamaan kohti Grambiansia, joskin ensimmäinen yö vietettiin Green Lake -nimisellä ilmaisella leirialueella. Niin, todellinen green lake! Järvi oli matalampi kuin Junkkarin järvi ja vesi oli kuivunut olemattomiin. Vain yhdessä kohtaa oli ison kuralätäkön näköinen vesialue, muuten järvenpohja näytti pelolta, jossa makasi poijuja siellä täällä maata myöten. Maijan ensimmäinen päivä Australiassa alkoi hieman kosteissa merkeissä, kun satoi kaatamalla koko illan.



Ajaessamme Grambiansin kansallispuiston hiekkateitä, tapahtui se jota olimme pelänneet jo kauan: pikku kenguru pomppasi puskista auton eteen ja ajoimme sen päälle noin 50km/h vauhdista! Siinä se raukka makasi tiellä ja hengitti vaikeasti. Ääk, mitä pitää tehdä! Etsittiin kiipeilykirjasta puhelinnumero, johon voi soittaa loukkaantuneista eläimistä, mutta minuutin päästä pikkuinen ei enään hengittänyt. Siirrettiin se ojan puolelle ja jatkettiin matkaa hieman murtuneina tapahtuneen johdosta. Kuolleita kenguruita näkee paljon tien sivuilla, Tasmaniassa vompatteja ja fallabeja...

Tehtiin pitsaa kaasukeittimellä, parasta ikinä!!!

Grambiansilla laitettiin ensimmäinen leiri pystyyn Victoria Rangen ympäristöön, hyvinkin yksityiseen luultavasti pelkästään kiipeilijöiden käyttämään leiriin. Siis kyseessä oli vain tallatun näköinen avoimempi alue aidattujen puuistutusten vieressä, ilman vettä tai vessaa. Kiipeilypaikkoja oli lähellä useita. Ruoka- ja vesivarastojen täydennykset kuten nettitarpeet käytiin aina tekemässä Horshamissa, edellisen Grampianelämän myötä tutuksi tulleesta kaupungista. Horshamissa on muuten Intersport! Ovat kuulemma juuri levittämässä tätä ketjua ympäri Australiaa. Ensimmäinen viikko asusteltiin tässä leirissä. Joinakin päivinä minä jäin leiriin nauttimaan auringosta ja omasta ajasta sillä välin kun Heikki ja Maija kävivät valloittamassa uusia reitejä. Omat jalkapohjatkin kun valittivat pidemmistä kävelyistä, oli varsin hyvä, etten esimerkiksi lähtenyt mukaan Gallerylle, jonne oli tunti kävelyä ylämäkeen. Käytiin katsomassa eräs iltapäivä Manja Shelteriä, kalliomaalauksia. Olivat kyllä vierailemisen arvoinen nähtävyys! Useita yllättävän hyväkuntoisia punaisia raapustuksia: kädenkuvia ja ihmisiä pääasiassa. Paikka on täytynyt suojata aitauksin, kun tihutyöntekijöitä riittää näköjään jokaisessa maailman kolkassa!

Pakko hieman avautua Australialaisten tientekotaidosta! Meinaan juuri tuonne Manja Shelterille jouduttiin ajamaan 5km/h vauhtia, kun koko hiekkatien leveydeltä oli valtavat nimismiehenkiharat! Ketutuksen tunteen autokunnalle toi myös yrityksemme ajaa lyhyempää kautta hiekkateitä pitkin pohjoisempaan. Olimme useamman kilometrin huristelleet kohtaan, jossa kaksi tietä yhtyy ja täällä meitä vastassa oli road cloased -kyltti. Haistakaa p****!!! Olisiko asiasta voinut ilmoittaa kenties jo muutamaa risteystä aiemmin? Tiet eivät edes erkaantuneet mihinkään muuhun määränpäähän! Veikkaampa, että saatiin kuitenkin kiittää onneamme kun oltiin liikkeellä kuivimpaan vuodenaikaan. Muutamissa kohdissa oli tulvaveden korkeutta näyttäviä kylttejä tien sivulla. Kyltit oli kahteen metriin asti. Eräässäkin tapauksesa kysessä ei ollut mikään ojan ylitys, vaan laajempi tasainen alue, nyt täysin kuivana. En kyllä ihmettele miksi paikallisilla on nelivetomaasturit snorkkelein varustettuina.

Taipan

Loppu Grampians ajalle siirrettiin leiri lähelle Mount Stapyltonia, paikkaan, jossa Heikin kanssa oltiin edellisellä kerralla oltu koko ajan. Taas rauhallinen yksityisyys. Itse en kiivennyt Grampiansilla kuin kahta reittiä, joten aikaa jäi rusketuksen kerämiseen (säätkin kun olivat siihen hommaan otolliset), maalaamiseen, lehtien ja kirjan lukemiseen ja jumppailuun.

Löysin tämän läheltäni. Ei ollut käärme, vaan jonossa kulkevia karvamatoja!

Kun Grambiansilla oli kiivetty riittävästi, lähdettiin Arapilesiin. Arapiles on kaikkien kehuma trädikiipeilyn paratiisi. Uudessa Seelanissakin sanovat, että heidän paras kiipeilypaikka on Arapiles Australiassa! Arapiles tarjosi tuhansia yhden köydenmitan reittejä ja multipitchejä sekä boulderiakin. Kokonaan pultattuja reittejä ei ollut. Trädikiipeilyn ollessa hieman erilaista kuin sportin, olisi Arapilesiin tarvinnut jäädä pidemmäksi aikaa, jotta homma olisi alkanut kulkemaan. Tai siis itsehän en olisi varmaan kuukaudenkaan jälkeen suostunut liidaamaan yhtäkään reittiä ja itse asettamaan niitä varmistuksia seinälle!  Nytkin Frenchmans Capin kokemusten jälkeen teki huonoa lähteä mukaan helpoille reiteille käytännössä yläköydellä. Olen siis löytänyt itsestäni varsinaisen pelkurin!

Arapiles

Gorilla Arapilesissa!

Oltiin katsottu netistä, että Arapilesin cambing-alue on maksullinen, 2 dollaria / hlö / yö, ja että maksun voi suorittaa lippaaseen paikan päällä. Vaan paikalle kun päästiin, oli meitä vastassa lappu: "Olethan varannut yöpymisesi ja maksanut sen netissä". Ja paskat, nyt sai kelvata jälkeenpäin suoritettu maksu, meitä on kusetettu. Hinnastakaan ei puhuttu mitään, ties vaikka maksaisi paljon enemmän kuin tuon 2 dollaria. Vietettiin Arapilesissa vain kaksi päivää. Todettiin, että Blue Mountainsilla olisi koko sakille parempaa kiivettävää ja paljon, joten kohti pitkää automarssia. Maija oli varannut hostellin Melbournesta ja junamatkan Moss Valeen. Me Heikin kanssa ajettaisiin paku melkein 1000 kilometriä pohjoiseen Maijaa vastaan. Kolmestaan pakussa kun tuo matka olisi ollut melkoista kitkuttelua. Oli meillä Melbourneenkin ajettavaa useampi satanen, kun haluttiin ajaa Great Ocean Roadin kautta. Arapilesista siihen, kun nähtiin ensimmäisen kerran meri, tuntui kestävän ikuisuus. Loputtomiin vain peltoa ja tasaista, suoraa tietä. Varsin puuduttavaa ajoa nimimerkillä kuskina tuo etappi!

London Bridge

Alku Great Ocean Roadista oli minulle ja Heikille tuttua. Käytiin katsomassa lookouteja, joista London Bridge oli uusi meille. Hieno muodostelta! Merestä kohoava holvikaari, joka vielä muutamia vuosia sitten oli yhteydessä mantereeseen, kunnes ensimmäinen holvi romahti. Ja turistirysiä kun ovat, päästiin taas ihmettelemään kiinalaisten touhuja. Kamerat lauloivat ja päätä tai kahta lyhyemmät tummatukat puhuivat ihme kieltään toisilleen liian äänekkäästi. Eräältä parkkipaikalta kun lähdettiin pois yksisuuntaista tietä pitkin, vastaan kaahasi pikku vuokra-autollaan nuori kiinalainen pari täysin tohkeissaan uudesta nähtävyydestä jonka kohta näkevät, tajuamatta lainkaan että ajoivat väärään suuntaan ja että oltaisiin törmätty ellen olisi pysähtynyt. Lookouteilta lähtiessä teillä on kyltejä: "Drive on left in Australia". Kenties kiinalaisille tarkoitettuja nämäkin kyltit...



Great Ocean Road jatkui mutkaisempana ja viidakkomaisempana. Pysähdyttiin kuvaamaan hienoa auringonlaskua. Oltiin katsottu yöpaikka valmiiksi, ilmaisia leirialueita oli useampikin. Ajettiin yhdelle niistä muutama kilometri päätieltä ja kappas, vastassa oli kyltit jotka ilmoittivat että yöpyminen vain paikan varanneille ja maksaneille. Muussa tapauksessa uhkailtiin sakoilla! Nyt oli pahemman kerran petetty olo! Oli jo pimeä ja pääteltiin, että sama källi voi olla muillakin leirialueilla. Siis riskillä auto paikalle nro 12 ja yksi teltta pystyyn vaivihkaa. Herättiin ennen auringonnousua ja karattiin paikalta tehdäksemme aamupala jossakin muualla. Tästä ei kyllä tultaisi maksamaan pennikään, kirja lupasi meille ilmaisen yön!



Melko maisemapaikka löytyikin aamupalan tekoon. Ennen sitä pysähdyttiin kuvaamaan auringonnousua usvaiseen laaksoon. Tälle päivälle ei ollut paljon ajoa jäljellä Melbourneen. Nähtiin hienoja pikkukyliä, lisää upeita paikkoja Great Ocean Roadin varrelta ja paljon aamupäiväsurffareita aaltoja hakemasta. Käytiinpä viinitilallakin, Maija ja Heikki innostuivat viininmaisteluunkin. Käytiin tekemässä lounasta ennen Melbournea jossakin random paikassa. Pissatarpeetkin piti hoitaa puskaan. Tuli kiire lähteä pois tyhjältä parkkialueelta vai mikä olikaan, kun vähän matkan päässä jonkin rakennuksen vartija oli bongannut meidät ja todennäköisesti paljaat pyllyt ja oli matkalla meitä kohti haukan katse silmissään.

Ennen kuin heitettiin Maija Melbournen keskustaan hostellinsa läheisyyteen, käytiin moikkaamassa Mikkoa ja paria muuta suomalaista poikaa. Olivat tekemässä matkaa ostoautollaan kohti Adelaida, ehkä Perthiäkin. Luovutettiin Mikolle hänen tavaroita, jotka olivat olleet varastossa Townacessa, vaihdettiin kuulumiset ja jatkettiin sydän pamppaillen matkaa Melbournen keskustan syövereihin. Olin taas kuski (osasin kait reagoida rauhallisemmin ahdistaviin uusiin liikennejärjestelyihin) ja oltiinpa kiitollisia että saatiin pitää Mikon navigaattoria. Ei onneksi jouduttu kääntymään ihmeristeyksestä oikealle, edellisellä kerralla kun tukittiin melkein liikenne sen takia, ja päästiin jonkun tovin päästä matelevan ruuhkaisen pitkän mexikolaistyylisen kadun uumenista valtatielle!

Ajettiin suurin osa matkasta vielä tämän päivän aikana. Toinen ajoi, toinen viihdytti itseään puhelimen Candy Crach pelin kenttiä selvitellen. Seuraavana päivänä oli jäljellä enää noin 400 km Moss Valeen, jonne Maija tulisi junalla aikaisin seuraavana aamuna. Meillä oli aikaa hierontatuokiolle ja ilmaiselle suihkulle erään kylän mahtavassa rest areassa. Perillä Moss Valessa saatiin kuulla, että Maija ei pääsekään suunnitellusti tänne, sillä Melbournen F1 viikonlopun formulafanit ruuhkauttivat junanpenkit. Löydettiin kelvollinen pummiyöpaikka koripallokeskuksen parkkipaikan nurkalta ja seuraava päivä palloiltiin Moss Valen ja läheisen pikkukaupungin huudeille. Tarkoitus oli Maijan tultua käydä Nowrassa kiipeämässä, mutta syystä, jonka saatte kuulla myöhemmin, päätettiin ajaa suorinta tietä Blue Mountainsille Megalon Valleyn Glen Reserveen bacecampiin.

Jännitettiin, nähtäisiinkö Michaelia leirissä. Michael oli marraskuun Blue Mountains ajaltamme tuttu koditon mies, joka oli saanut aivovamman auton ajettua hänen päälle. Hän asui leirissä, ryyppäsi, poltti jotain muutakin kuin tupakkaa ja soitti huuliharppua. Michaelin puheesta on hieman vaikea saada selkoa, mutta mukava kaveri silti. Sisäpiirin tieto kertoi, että muutama viikko sitten Michael oli vielä leirissä, mutta nyt emme nähneet häntä. Saimme kuulla "stetson mieheltä", Raamattuja jakavalta viikoittain Megalon Valleyllä vierailevalta mieheltä, että Michael on saanut väliaikaisen porttikiellon leiriin häirittyään liiaksi muita ihmisiä. Oleili kuulemma nyt tyttärensä luona.

Glen Reserven leiri Megalong Valleyssa

Megalong Valleyn leiriin aurinko nousi myöhemmin ja laski aikaisemmin. Lisäksi usva ja kosteus tuntuivat jäävän alas laaksoon loukkuun ja ylempänä oli aina selkeämpi ilma. Siirrettiin leirijossakin vaiheessa Mount Yorkin vstaavaan ilmaiseen leiriin ja ihastuttiin ikihyviksi. Nyt oltiin ylhäällä, bilettäviä saksalaisia ja muita yökukkujia ei ollut läheskään niin paljon kuin Glenissä, oli kuivempaa, valoisempaa ja iilimatojakaan tällä ei nähtäisi, paljon parempi leiri! Lisäksi tutustuttiin Sebastianiin ja saatiin hänestä kiipeilyseuraa. Tai varmaankin Sebastian sai meistä enemmän seuraa ja hyötyä, kun yksin ja ilman omaa autoa liikkeellä on. Mount Yorkin leiri on myös siitä huippu, että Yorkin ja Bardensin kiipeilymestat ovat kivenheiton päässä. Sateen sattuessa Heikki voi aina mennä kiipeämään hänkkibrojektiaan, The way of all flessiä (28).



Blue Mountains, Mount Victoria, Mount York, tulee olemaan kotimme toukokuun loppuun, kunnes on aika palata takaisin Suomeen. Vielä saatte kuulla ainakin kerran seikkailuistamme Australian mantereella!

Australia: Tasmanian tarinat osa 3

Elämäni rankin vaellus Frenchmans Capilla oli takana päin ja Toyota Townacen nokka osoitti nyt illan hämärtyessä kohti kaakkoa. Tai oikeammin ilmaistuna, automme liikkui kohti kaakkoa vaikka mutkat ja mäet saivat automme nokan osoittamaan joka ilmansuuntaan sekä välillä maan uumeniin ja välillä kohti taivasta. Pian meno tasaantui, kun pikitie laskeutui alas keski-Tasmanian sademesäisistä vuoristomaisemista tuttuun loivasti kumpuilevaan kuivaan maalaismaisemaan. Laajoja peltoja ja valkoisten lampaiden ja mustien lehmien asuttamia laitumia toisensa perään. Heikillä oli ollut kurkussa kipuilua pari päivää ja nyt se tuntui kovenevan. Ajettiin ilmaiselle leirialueelle nukkumaan. Yöt ollaan täällä Tasmaniassa vietetty pääasiassa pakussa. On viileää ja hyttysiäkään ei juurikaan ole, joten ikkunat voi huoleti olla rakosellaan. Pohjoisessa Australiassa, Sun Shine Coastilla, autoyöt olivat kärsimysnäytelmä, kun kuumuus esti kääriytymästä peiton alle piiloon hyttysten hyökkäykseltä.

Aamupala oli Heikille tuskaa. Löydettiin nielurisoista valkoisia läikkiä. Ajettiin seuraavaan kylään ja hengailtiin hetki kirjastossa, kunnes päätettiin etsiytyä lääkärille. Oli saatava antibiootit jotta päätelmiemme mukaan Heikkiä riesaava angina saataisiin kuriin. Googlesta löydettiin mielenkiintoinen eroavaisuus Suomen ja Australian terveyshuollon välillä. Suomessa antibiootteja ei myönnetä ennen kuin nieluviljely olisi tehty, kun taas täällä näytti siltä, että valkoiste pilkut olivat riittävä argumentti anginan toteamiseen ja antibiootti reseptin kirjoittamiseen. Käveltiin ensin väärään paikkaan, johonkin vanhusten hoitolaan, josta meidät ohjattiin lääkäriasemalle. Aulassa oli jonoa ja virkailijat näyttivät tiskin takana kiireisiltä. Kertoivat, etemme näkisi tänään lääkäriä. Kokeiltiin vielä yhtä yksityistä, mutta sama vastaus: täällä tuntui kaikki kylän mummot sairastavan samaan aikaan.

Laskuvesimaisema matkalla Tasman Peninsulaan

 Heikkiä kyrpi, kun ei saatu palvelua. Nieleminen oli niin tuskallista, että mieheltä valui vesi silmistä ja kroppa sätkyi kipua karkuun. Kylmä jäätelö auttoi hetkellisesti, joskin senkin alas saaminen oli tuskaa ja otti kauan. Tyhjästä jäätelörasiasta tulikin loppupäiväksi sylkykuppi. Lähdettiin ajamaan kohti Tasmanian pääkaupunkia, Hobartia, siinä toivossa, että saisimme sieltä lääkäripalvelua. Ensiksi oli löydettävä autolle parkki. Onneksi se löytyikin melko nopeasti; monikerroksinen, todella matala parkkihalli, jossa ekat pari tuntia olivat ilmaisia! Käveltiin lyhyt matka ensimmäiseen paikkaan, josta näytti saavan lääkäripalvelua. Se oli yksityinen ja perusmaksu, joka olisi maksettava ennen kenenkään valkotakkisen näkemistä, karkoitti meidät tiehensä. Lähdettiin etsimään kunnallista ja löydettiin se nurkan takaa. Täällä ohjattiin kaikki potilaat emergency -ovista sisään. Ihmeteltiin aulassa hetki, kuinka toimia. Jonottaessamme ensimmäiselle tiskille bongasimme lapun, jonka mukaan meren takaa tulevien pitäisi maksaa taas melkoinen summa. Onneksi Suomella oli joku kiva sopimus Australian kanssa, ja päästiin näkemään lääkäri yllättävän nopeasti, eikä mitään tarvinnut edes maksaa!

Nuori mieslääkäri kutsui ovella: "Haiki", pääteltiin sen tarkoittavan Heikkiä, ja marssittiin hänen johdollaan tilaan, joka näytti olevan samaan aikaan lääkärien taukotupa ja potilaiden vastaanottotila. Istuttiin avoimeen verhoilla peitettävään loossiin. Lääkäri oli lunkki kaveri ja jutteli iloisesti meille. Kurkkiessaan Heikin kurkkua, totesi yllättävän atraalisesti: "Ou! Dude, that must hurt!", ja lähti kirjoittamaan reseptiä. Tullessaan takaisin, totesi Heikin tiedot nähtyään, että sinullahan on tänään synttärit! "Vähän kräpi synttäripäivä sulla!". Saatiin antibiootit alle viiteen minuuttiin!
"See You!", sanoi lääkäri
"Hope not", heitti Heikki takaisin, ja poistuttiin paikalta kaikki naureskellen.

Selvittiin pois suurkaupungista antibioottien kera parkistakaan maksamatta. Ajoin pelottavasta parkkihallista ulos antenni jokaiseen kattopilariin laahaten ja suunnattiin kohti Tasman Peninsulaa, kaakkoisinta osaa saarta, jossa meitä odottaisi koko reissun mielenkiintoisimman näköiset kiipeilyt!

Heikin yö meni kurjasti, kun hän joko heräsi jäätävään kipuun nielaistuaan tai nousi käyttääkseen sylkykuppia. Aamulla Heikki pystyi kutenkin jo syömään aamupalan ja elämä näytti taas normaalilta. En ymmärrä miten nopeasti joku voi parantua ylivoimaisesta kurkkukivusta! No, olen aina epäillytkin, että Heikillä on jotakin ihme kykyjä. Ei ole tätä ennen moniin vuosiin edes sairastanut.

Vielä tänään ei ollut tarkoitus kiivetä, mutta päätettiin ajaa lähemmäs kiipeilyhuudeja, Tasman Peninsulassa olisi sitä paitsi ilmainen leirialue. Käytiin katsomassa yhtä blowholea, turistinähtävyyttä. Blowhole on geologinen muodostelma, jossa meri on syönyt rantakallioon kolon, jota pitkin aalto kulkeutuu ja paiskautuu vasten umpikujaa tai ahtaita onkalon seinämiä, saaden aikaan upeita vesisuhkuja korkealle ilmaan kumeiden, voimakkaiden äänten saattelemana. Lähdetiin etsimään leiripaikkaa, mutta jouduimme toteamaan, että meitä on huijattu. Kohdassa, jossa ilmaisen leiripaikan kuului sijaita, oli vain kyltti, että camping prohibited! Kökkömöö. Käytiin katsomassa toista look outia ja yritettiin sitten löytää Port Arthurin keskustaa. Sitä ei tuntunut olevan. Seurattiin free wifi kylttiä erääseen kioskiin, mutta heillä ei netti sinä hetkenä toiminut. Sää kuulemma vaikuttaa asiaan.

Blowhole, syvä ja synkkä sellainen

Meillähän ei ole täällä paikallista kännykkäliittymää ollenkaan, sillä se maksaisi Suomen hintoihin verrattuna moninkertaisesti, ja omasta netistä saisi maksaa samaan tapaan ja sitä paitsi täällä nettiyhteydet ovat surkeita. Ollaan siis käytetty free wifi mahdollisuuksia, joita löytyy aina isommista kaupungeista, kirjastoista, pankkien edustalta ja mm. Mac Donald´seista. Todettiin, että Port Arthur on kökkö paikka ja päädyttiin yöpymään pummina look outin parkkikselle, jossa vessakin oli avoinna koko yön. Seuraavana päivänä yrittimme Port Arthurin kahvilaan, jossa myös isolla mainostettiin free wifiä. Ei toiminut ja saimme tylyn toteamuksen työntekijältä, että sää vaikuttaa yhteyksiin, asialle ei voi tehdä mitään. Erittäin kökkö paikka tämä Port Arthur!

Kiipeltiin Mount Brownilla pari päivää. Ensimmäinen lähestyminen päätyi vain katseluun ja toteamukseen, että tarvitsemme trädikamat mukaan, sillä paikkaan täytyi laskeutua ja kiivetä pois. Kiitos taas Climb Tasmania kirjalle, kun et maininnut tästä seikasta... Ei siinä, en minä sinne sillä nousuveden hetkellä olisi uskaltanutkaan, kun aallot törmatessään kallioon saivat aikaan melkoisia suihkuja! Merestä noin viidentoista metrin tasanteen jälkeen nousi itse kiipeiltävä seinämä pystysuorana, jopa negatiivisena ylös. Ja nuo aallot tyrskyivät parhaimmillaan kahdenkymmenen metrin korkeuteen ja olisivat kastelleen varmistajan! Seuraavana päivänä laskuveden aikaan kiipeiltiin (tai oikeastaan itse vain varmistin) ja ihailtiin välistä hylkeiden taidokkaita uintinäytöksiä aivan lähellämme.

Tarkoituksemme oli kiivetä jonkin kuuluisan pilarin päälle. Kansallispuistoalueella Cape Hauylla sijaitsevat Totem Pole ja The Candlestick oltiin todettu meidän taidoille, rohkeudelle ja seikkailunhalulle liian haastaviksi. Ja siis nimenomaan se lähestyminen oli täysin EPIC! Ensin oli käveltävä polkua pitkin kaksi tuntia paikalla. Sitten suoraan merestä kohoavalle korkealle toteemille oli valittava lähestyminen vedenkorkeuden mukaan. Ensin oli laskeuduttava 60 metriä kinkamalle, kolme metriä merenpinnasta. Sitten jos vesi on riittävän alhaalla ja tyyni (eli todella harvoin), pystyt varmistamaan Totem Polen juuresta. Hieman korkeammalla vedenkorkeudella saatat pystyä rämpimään kiviä pitkin pilarille ja korkealla vedellä taas hypättävä pendulumi Totemille. Takaisin mantereelle taas pääsee virittämällä tyrolean traversen pilarin ja mantereen välille, eli toisin sanoen hilatava itsensä köyttä pitkin korkealla ilmassa toiselle puolelle.

Candlestickin lähestyminen sisältää vielä enemmän seikkailua! Ensin sama lähestyminen Totem Polen kanssa, sitten kaverin pitää uida kymmenen metriä Candlestickille ja taas tyrolean traversea käyttäen loput ryhmästä saadaan perille. Päädyttiin vain juosten katsomaan paikkaa ja maisemia! Ja oli muuten juoksulenkki yhtä kiputilojen vaihtelua! Aluksi koski nilkkaan, jossakin vaiheessa polveen ja pakaraan, sitten pisti vatsaa ja jalkapohjaankin sattui. Tämän jälkeen huomasinkin molemmissa jalkapohjissani olevan plantaarifaskiitit! Vanha tuttu vaiva, jännekalvon tulehdus sisäsyrjässä jalkapohjaa, lähellä kantapäätä. Seuraavien viikkojen aikana siis kävely minimiin ja huoltavaa harjoittelua peliin. Mitä todennäköisemmin Frenchmans Capin vaellus, toistuvat ponnistukset ja tasapainoilu kivikoissa ja juurakoissa oli saanut tämän vaivan alkuunsa. Kai sitä pitää aina joku paikka olla paskana?

Totem Pole ja Candlestick

Hupaisa historiakatsaus :´D

Kuvan pilarit ovat yhdeltä Tasman Peninsulan nähtävyydeltä ja kiipeilykohteelta, Cape Raoulta. Tällä paikalla virailu olisi vaatinut koko päivän tai jopa kaksi. Lähestyminen paikalle on pari tuntia patikkaa yhteen suuntaan. Sitten laskeutumista, pelottavaa rämpimistä kivikoissa ja jyrkänteellä, trädikiipeilyä ja taas laskeutumista vain saavuttaakseen ne varsinaiset kiipeilykohteet, pari näyttävää pilaria niemen kärjessä. Lähestymiseen suositeltiin , että greidi 18 olisi träditeltävissä helposti ja lisäksi mukana olisi oltava ylimääräinen laskeutumisköysi jonka voisi jättää paikoilleen ja nousta sitten sitä pitkin ylös pois lähtiessä. Tätä kohdetta ihailtiin vain kirjasta sekä eräältä look outilta.

Oltiin jo pakkaamassa kiipeilykamoja The Moain valloitusta varten. Yksinäinen pilari lähellä merta. Luin tarkemmin lähestymisohjeita ja aivan! Olihan tännekin laskeuduttava ja takaisin päin kiivettävä träditellen! Päivää ei ollut riittävästi jäljellä tähän säätöön ja muutenkin homma kuulosti taas sen verran hankalalta, että jätettiin Tasman Peninsula ja hieman liian seikkailulliset lähestymiset taakse ja lähdettiin lipumaan Tasmanian itärannikkoa ylöspäin.



Seuraava kohde muutaman päivän ajan oli Freysinet Peninsulan kansallispuisto. Tätä aluetta olisi ollut hauska nähdä enemmänkin, mutta kipeät jalkapohjat pakottivat pysyttelemään leirissä ja lyhyiden turistipolkujen maisemilla. Onneksi Heikille löytyi kiivettävää, niin köyttä kuin boulderia, aivan läheltä. Ja niin, kerran leiriin ajettuamme, ei mieli tehnyt ihan huvikseen poistua paikalta! Parin kilometrin mittaiseen neliveto trackiin meni takavetoisella Townacellamme tovi jos toinenkin. Kirjan ajo-ohjeita lainaten: "The road is very rough but, with care, is negotiable by most 2WD vehicles".

Vielä yhdestä hullusta seikkailureitistä pitää mainita. Freycinet Peninsulassa on reitti nimeltä Sea Level Traverse. Siihen menisi 8-10 tuntia, se sisältää helpohkoa trädiä, släbi sooloamista merenpinnan yläpuolella, laskeutumista, rock hoppingia ja cruxina, 100 metrin uinti! Tai jos halusi välttää uinnin, piti kiivetä seitsemän pitchin reitti greidiä 16 ylös ja kävellä kolme tuntia jyrkkää rämpimistä alas, välillä jopa laskeutua.

Eräs lookoutti

Pimeän tultua eläimiä ja etenkin ötököitä pääsee (joutuu) bongalemaan paremmin kuin päivän valossa. Pienienkin hämähäkkien silmät kiiluvat kirkkaina otsalampun valon osuessa niihin. Parhaimmillaan pikku hämähäkkien bongailu voi olla ihan mielekästäkin, joskin oma käsitykseni pienestä hämähäkistä on Australiassa olon aikana muuttunut... Mutta hyi yök kun valokeila osui automme vieressä olleen kaatuneen puun rungon halkeamaan! Kaksi enemmän erillään olevaa kellertävää silmää tuijotti minua. Tarkemmin valaistuani otusta, se paljastui huntsman spideriksi! Mustutuksena lukijoille: ne ovat isoja, rumia, vikkeliä ja tykkäävät tulla autoihin sisälle. Onneksi Heikki otti tehtäväkseen listiä sen. Vaikkakin niin viaton oli siellä kolossaan paikallaan peläten, sain minä ainakin mielenrauhan yöksi. Tämän jälkeen matkallani vessaan minua tuijotti yht´äkkiä kaksi vieläkin isompaa silmää maasta jonkin verran korkeammalla. Ennen kuin ehdin sekuntia myöhemmin järkelemään asiaa, alitajuntani oli muodostanut kauhuskenaarion jättiläishämähäkistä. Tämä otus oli kuitenkin vain laiskasti etenevä paksuhäntäinen opossumi. Vielä pienen skorpionin maasta bongattuani päästiin nukkumaan.

Oltiin jo unten rajamailla kun auton ulkopuolelta alkoi kuulumaan kolistelua. Luultiin että retkipöydällämme riehui opossumi. Heikin avattua sivuoven ja valaistua häirikköä, huomattiin, että tyhjä rytättymme proteiinipönttö jonka olimme jättäneet maahan, oli houkutellut opossumin paikalle ja tämä oli koittanut nuoleskella sen sisältöä. Nostettiin kuolainen pönttö auton sisälle ja nukahdettiin enempää ääniä kuulematta.

Täällä herää yleensä aina lintujen monenkirjaviin huutoihin ja lauluun. Valkoiset papukaijat rääkyvät äänekkäästi ja rumasti. Magpie- varislinnut laulavat upeasti ja hempeästi käyttäen laajaa ääniskaalaansa, linkki: https://www.youtube.com/watch?v=oYEYc8Ge3nw. Hauskin ääni lähtee kuitenkin Kookaburrista, isopäisistä hölmön näköisistä linnuista. Ne alkavat ensin hitaasti aivan kuin toisiaan kisaan kutsuen ja sitten voimistavat apinahuutonsa korviehuumavaksi. Ja luit aivan oikein! Ne kuulostavat apinoilta! Tässä videolinkki https://www.youtube.com/watch?v=S0ZbykXlg6Q, joskin laulu ei esiinny koko komeudessaan.. Australiassa näkee paljon papukaijoja upeissa värityksissään. Kirkkaat punaisen, vihreän, sinisen ja keltaisen värisävyt vilahtelevat niiden lentäessä seuraavaan latvustoon piiloon. Harmi, että ovat niin ujoja.

Bitchenossa käytiin ohikulkumatkalla merelisillä bouldereilla. Kivi oli suolaista, karheaa ja pieniä kotiloita ja rapuja kiipeili niissä paljon taitavammin kuin kukaan ihminen. Kallion vesilammikoissa asusteli rapuja, meritähtiä ja hassuja kasveja (vai olivatko eläimiä sittenkin?). Nousuvedellä osa kivistä jää veden alle ja yksi V8:n reitti kulki postikorttiboulderin kylkeä pitkin, blowholen vierestä. Kalliossa oleva reikä syöksi nyt pieniä epäsäännöllisiä suihkuja ympäriinsä. Isommalla merenkäynnillä ne ovat hienon hieno nähtävyys!

Loppu Tasmanian aika haluttiin käyttää Hillwoodissa. Siellä on hyvä leiripaikka (joskin paikallinen kylähullu niittailee puihin lappuja, että camping kielletty), vettä saatavilla, vessa, lyhyt siirtymä kiipeilypaikalla ja paljon hyviä reittejä. Sinne siirryttiin halki sademetsäisen kapean ja pelottavan käppyrätien, jota rekatkin käyttivät, ohi maalaismaisemien ja Launchestonin, Tasmanian toiseksi suurimman kaupungin. Matkalla käytiin keskellä ei mitään sijaitsevassa maan kuulussa Elephant Pancake Barnissa! Oltiin saatu Tasmaniaan tullessamme laivalta nippu esitteitä ja sieläkin tätä lettulatoa mainostettiin. Ja olihan se hurmaava paikka ja todella hyvät jälkkäriletut!

Cataract Gorge

 Itse en Hillwoodissa kiivennyt nyt kuin kaksi reittiä jalkapohjien ollessa vielä tulehtuneet. Heikki puolestaan sendasi reittejä reittien perään. Käytiin myös uudella kalliolla pienen matkan päässä, jonne ensinäkin oli huonot opasteet, jossa paikalle päästyämme meitä karkuun säntäsi wallabi, tiger snake ja kymmeniä sisiliskoja ja jossa ensimmäinen reitti oli varsinainen pahan mielen reitti likaisine ja hämähäkksine otteineen. Vieressä oli selkeästi kiivetymmän näköinen, haastavampi kolmen tähden reitti. Harvinainen loppuun hänkkäävä (siis päälle kaatuva) sisäkulma!!

Käärme ja sisilisko samassa kuvassa

Pian oli Tasmanian aika, reilu kuukausi, päättymässä ja viimeisenä päivänä käytiin eläintarhassa tutustumassa tuttuihin ja tuntemattomiin elukoihin. Nähtiin mm. hurjasti erivärisiä lintuja, lähinnä papukaijoja, höpsön näköisiä apinoita, joita elelee jossakin trooppisessa pohjois-Australiassa, krokotiilejä, jotka eivät juuri elonmerkkejä näyttäneet, vompatteja, emuja, maailman kolmanneksi suurimpia lintuja suoraan dinosaurusten ajalta, kameli, tuimasti suurilla silmillään mulkoileva sihisevä muniaan hautova lintu, hellyydenkipeä aasi ja TASMANIAN DEVILEITÄ!

Maailman kolmanneksi suurin lintu, kasuaari, jota ei todellakaan tiedetty olevan olemassa...!

Vompatti

Tällä kertaa yölaiva kuljetti meidät Devonportista Melbourneen. Oma hytti oli jotain aivan luksusta!!! Oikea, lämmin suihku ensimmäistä kertaa koko reissun aikana sekä normaali sänky. Ai että :)